| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Jari Myllykoski, lajinsa viimeinen?

Hesari julkaisi 2.11. henkilökuvan vasemmistoliiton ex-kansanedustaja Jari Myllykoskesta, otsikon mukaan lajinsa viimeisestä. Henkilökuva tarjoaa niin monta kiinnityskohtaa omiin havaintoihini punaisen, työväenluokkaisen vasemmistolaisuuden kuihtumisesta, että en malta olla kommentoimatta.

Aloitin itse SAK:n ekonomistina 1.1.1989. Siihen aikaan Jari Myllykosken oma poliittinen kotipesä oli vasta hakusessa. Keväällä 1990 perustettiin sitten ”uuden vasemmistolaisuuden” airut, vasemmistoliitto.

Minä itse pidin uutta puoluetta vanhan, aatteellisesti kriisiytyneen puolueen hallinnollisena jatkeena ja vetäydyin jäsenyydestä toistaiseksi. Myllykoski koki toisin, koska luottamusmiehenä hän oli huomannut olevansa ”enemmän vasemmistolainen kuin demari”.

Ja siitä se sitten alkoi, työ kohti toinen toistaan vaikutusvaltaisempia tehtäviä. Ura teollisuudessa ja silloisessa Metallityöväen Liitossa (nykyinen Teollisuusliitto) oli se pohja ja taustatuki, joka nosti hänet lopulta eduskuntaan vuosiksi 2011–2023. Ei mitenkään harvinainen kehityskulku tuon ajan ihmisille.

Mikä siis tekee Myllykoskesta lajinsa viimeisen?

Lähes perussuomalaisin, teollisuutemme puhtautta mainostavin kielikuvin haastateltava tekee selväksi, että vasemmistoliiton muutos ”punavihreästä puolueesta viherpunaiseksi puolueeksi” on tehnyt kipeää. Rivien väliin on sitten kirjoitettu, että tämä muutos on tapahtunut hänen ja hänenkaltaistensa kustannuksella.

Mutta se, mikä viherpunassa vei Myllykoskesta mehut ja tappoi työväenluokkaisuuden, ei haastattelussa konkretisoidu. Liiallisen vihreyden lisäksi henkilökuvasta ei löydy punaista eikä mitään muutakaan väriä, jonka takaa uusi uljas tulevaisuus voisi joskus häämöttää.

Tältä osin henkilökuva muistuttaa suuresti sitä kehyskertomusta, jonka saman aikakauden superlobbarina toiminut Matti Putkonen viime keväänä ilmestyneissä muistelmissaan Työmies – vallattomasti vallan kahvassa (Readme.fi, 2023) esittelee.

Yhtä hyvin kirjan nimi olisi voinut olla ”Kansa taisteli, lobbarit kertovat”.

Siinä missä SDP:n ”viherpiiperrys” teki Matti Putkosesta perussuomalaisen, vasemmistoliiton viherpuna on tehnyt Jari Myllykoskesta ihmisen, joka ei oikein tiedä, mihin suuntaan seuraava askel pitäisi ottaa. Aivan kuin haastateltava olisi päätynyt eräänlaiseen ideologiseen umpikujaan.

Tartun tähän. Minusta työväenliikkeen ideologinen umpikuja on tosiasia ja osa 1990-luvulla alkanutta ”jälki-ideologista” siirtymää, jossa yksi, heikomman osapuolen suojeluun perustuva työmarkkinamalli on korvattu toisella, teollisuutemme kilpailukykyyn perustuvalla mallilla.

Siinä mallissa kilpailukyvyn reunaehdot tulevat aina työnantajilta, ja ay-liikkeen tehtäväksi jää näihin reunaehtoihin sopeutuminen ja – tämä on lobbareiden tehtävä – sopeuttaminen. Itse tulopoliittinen prosessi on siten jo lähtökohtaisesti poliittisesti vino, työnantajapuolta suosiva.

Ei siis ihme, että työntekijäpuolen poliittinen identiteetti on vähän hakusessa.

Omalla tavallaan tämän ongelman tunnustaa myös Myllykoski. Hänen mielestään ”vasemmistoliiton olisi pitänyt tehdä avauksia työelämäkysymyksissä vieläkin enemmän ja räiskyvämmin, jotta mediakin olisi niihin tarttunut”.  Mutta lobbareiden panoksesta vasemmistoliiton aloitteettomuuteen hän ei kerro mitään.

Minusta yllä esittelemäni jälki-ideologinen siirtymä alkoi jo Paavo Lipposen I:n hallituksen aikana 1990-luvun lopulla. Ongelma on nyt se, että tämän siirtymän käsitteellinen haltuunotto on tarkoituksellisesti laiminlyöty tavalla, josta osavastuun kantaa ns. ay-vasemmisto.

Pohdittaessa sitä, miksi työelämää koskevia avauksia on tullut niin vähän, ay-vasemmiston roolia on vaikea sivuuttaa. 1990-luvun lopulla sen avaintoimijat – kourallinen erittäin vaikutusvaltaisia lobbareita - viljelivät näkemystä, jonka mukaan ilman ay-vasemmistoa vasemmistoliitto ei olisi mitään.

Sen kahtiajaon seurauksista me edelleen kärsimme.

Vasemmistoliiton toiminta jaettiin käytännössä kahtia, yleispoliittiseen ja työmarkkinapoliittiseen. No, eihän tämä jako aivan uusi ole, mutta kysymys siitä, missä yleispoliittinen loppuu ja työmarkkinapoliittinen alkaa, hämärrettiin tavalla, josta katosi kaikki vastuullisen poliittisen toiminnan edellyttämä läpinäkyvyys.

1990-luvulla ay-vasemmisto luopui ohjelmallisesta poliittisesta toiminnasta ja omaksui ”vahvan taustavaikuttajan” roolin. Yhteisiä, koko ay-vasemmiston kattavia tapaamisia oli entistä vähemmän ja niissäkin vähissä tapaamisissa kaikki ohjelmallinen pohdinta oli tehokkaasti minimoitu.

Julkisuudessa olivat lähinnä ns. sopijasedät, jotka muodollisen valta-asemansa säilyttääkseen omaksuivat eräänlaisen mielipidehallinnon roolin. Heidän tehtäväkseen jäi huolehtia siitä, että julkisuuteen ei nouse mitään sellaista, joka voisi vaarantaa sopimuskierroksen sujuvan päätöksenteon.

Korruptiokirjallisuudessa tällaista asetelmaa kutsutaan poliittiseksi korruptioksi.

Poliittisessa korruptiossa sopijaosapuolten sisäpiiri – en siis puhu salaliitosta, johon sisäpiiri usein tarkoituksellisesti usein sotketaan – saa aina haluamansa ilman, että muut kykenevät edes kyseenalaistamaan sisäpiirin keskinäistä agendaa ja vallankäyttötapaansa.

Tiedän kyllä, että tästä muotoilusta saan vielä kuulla. Mutta totta kuitenkin on, että vuosituhannen vaihteessa ay-vasemmista ei kyennyt enää tuottamaan juuri mitään sisällöllisesti uutta. Jos joku on eri mieltä, niin olisi kyllä kiva kuulla, mitä minulta on jäänyt huomaamatta.

Lievennyksenä haluan kuitenkin todeta, että edellä esittämäni sisäpiirisyytös koskee lähinnä keskusjärjestötasoa. Se, mitä liitoissa tai työpaikoilla tapahtuu, on arvioitava erikseen. Mutta niin kauan kuin puhutaan poliittisesta linjasta, kaikkia tahoja yhdistävä kehyskertomus on välttämätön.

Jos sitä ei ole tai se on rikkinäinen ja ei-uskottava, ollaan aina muiden vietävissä. Eikä tämä ongelma häviä sillä, että sopijat kokevat itsensä jatkuvuuden takuumiehiksi, valmiina kuittaamaan nopeasti ja laaja-alaisesti myös sellaista, jonka sisältöä eivät itse välttämättä edes tunne.

Otan tähän loppuun pari esimerkkiä.

1990-luvulla, osana Euroopan integraatiota, Suomi allekirjoitti Euroopan neuvoston keskeiset asiakirjat, kuten Euroopan sosiaalisen peruskirjan (European Social Charter). Sen artiklan 4.1 mukaan kohtuullisena pidettävä palkka on vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

Ongelman nimi on nyt se, että Suomi – toisin kuin kaikki muut Länsi-Euroopan maat - ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa. Niinpä kohtuullista palkkaa koskevassa keskustelussa Suomi vertautuu tänä päivänä sellaisiin kuin Armenia, Bosnia, Bulgaria, Kypros, Viro ja Georgia.

Syyksi on ilmoitettu, että työmarkkinajärjestöt – mukaan lukien palkansaajapuoli – eivät tätä halua. Näin tehdessään ne viestivät, että ne sopivat mieluummin keskenään, ilman mitään velvoittavia sitoumuksia suhteessa siihen, voiko näin diilatulla palkalla tulla toimeen.

Jos tämä ei ole irtiotto heikomman osapuolen suojelusta, niin mikä on?

Toinen esimerkki on seitsemän vuoden takaa. Vuonna 2016 vasemmistoliitto asetti työelämäpoliittisen työryhmän, jonka jäsen minusta tuli. Ajatus oli politisoida puolen kymmentä työelämäasiaa – esimerkiksi julkiset hankinnat ja kohtuullinen palkka – seuraavan kevään eduskuntavaaleja silmällä pitäen.

Se työ ei mennyt ihan putkeen. Kun valmista alkoi olla, ay-vasemmiston nimeämä työryhmän puheenjohtaja keskeytti työn, eikä työryhmän raportti ehdotuksineen koskaan valmistunut. Oman tulkintani mukaan olimme astuneet diilereiden varpaille ja puuttuneet asioihin, jotka eivät meille kuulu.

On loppulauseen aika.

Se, että vasemmistoliitto on menettänyt aloitteellisuutensa työelämäasioissa, ei ole seurausta sen liiallisesta vihreydestä, vaan siitä että työmarkkinamallistamme on kadonnut – ay-vasemmiston hiljaisella myötävaikutuksella – kaikki vähänkin punaiseen viittaava.

Kuinka paljon helpompaa tänä päivänä olisikaan taistella Orpon - Purran hallituksen esittämiä heikennyksiä vastaan, jos työmarkkinamallimme edelleen perustuisi heikomman osapuolen suojeluun eikä vain vientiteollisuutemme hintakilpailukykyyn?

 

Erkki Laukkanen
5.11.2023


Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka