| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Putkonen, Putkonen, Putkonen…

Perussuomalaisten vaalityömies Matti Putkosesta ilmestyi huhtikuussa Hellevi Poudan toimittama elämänkerta Työmies – vallattomasti vallan kahvassa (Readme.fi, 2023). Niin paljon kuin Putkosen tekemisiä on kirjassa puitu, hänen aatteellisesta katsannostaan ja sen kehittymisestä on kirjoitettu todella vähän.

Eikä kysymys ole vain Matti Putkosesta. 2000-luvulla oikeistososialidemokratiasta on tullut eräänlainen suojakuori kaikille, jotka ovat halunneet ottaa etäisyyttä omiin aatteellisiin lähtökohtiinsa tai manifestoida irtiottoa entisestä. OIkeistososialidemokratiaa on esitelty myös keinona palauttaa SDP:n suuruus.

Se on erikoista, sillä oikeistososialidemokratian ohjelmaa ei ole esitetty. Aate on lähinnä mielikuva kokoomuksen ja SDP:n välisestä yhteistyöstä, jonka pohja syntyi sotaoloissa 1940-luvulla. Tästä aseveliakselista on kuitenkin aikaa, eikä sen ohjelmallisia perusteita ole sittemmin päivitetty.

Mitä siis on se oikeistososialidemokratia, jonka edusmieheksi Putkonen ilmoittautui joskus 1960-luvun lopulla? Ja miten se ilmenee työssä, jota hän vuoden 2010 jälkeen on tehnyt perussuomalaisten vaalityömiehenä? Kumpi siinä välissä on muuttunut, mies vai aate?

Putkonen otti SDP:n jäsenkirjan vuonna 1968, 18 vuotta täytettyään. Mutta tuskin hän silloin vielä oli sen enempää oikeisto- kuin vasemmistodemarikaan. Kirjan kuvituksessa hän esiintyy myös sosialidemokraattisten nuorten Marx-paita päällään.

Oliko hän siis jossakin vaiheessa myös marxilainen?  Sitä minä en tiedä. Mutta siihen aikaan SNK, Sosialidemokraattisten Nuorison Keskusliitto, oli niin vasemmalle – ja niin marxilainen – että siitä tuli aluksi myös Esko-Juhani Tennilän kotipesä. Mitään aatteellista pohdintaa kirjassa ei kuitenkaan käsitellä.

Putkonen antaa ymmärtää, että hänen valintansa oli alusta lähtien oikeistososialidemokratia. Sille tielle Matin ohjasi häntä 45 vuotta vanhempi Roope Liinamaa, josta Putkonen puhuu eräänlaisena isähahmona, joka ei voinut hyväksyä 1970-luvun alun vasemmistoradikalismia.

No, isähahmot voin toki ymmärtää. Mutta kun puhutaan aatteesta tai vakaumuksesta, niin pelkkä isällisyys ei riitä. Pitäisi tietää, mitä Putkonen luki ja koki, ja mikä siinä lukemisessa ja kokemisessa erityisesti kolahti niin, että se teki hänestä oikeistodemarin?

Kirjan mukaan Matin aatteellinen aarrekammio oli Mäntän työväenyhdistyksen kirjasto. Mutta yksikään Matin mainitsema teos ei ole ajattelutapoja vertaileva ja oikeistososialidemokratiaa perusteleva teos. Moni muu Tex Willerinsä ja Väinö Linnansa lukenut päätyi työväenliikkeen vasemmalle laidalle.

Ja mitä metallin vaaleihin 1975 tulee, niin nekin olivat lähinnä järjestöpoliittinen koitos kahden aidosti vasemmistolaisen suuntauksen välillä. Se, että Putkonen kirjassaan kutsuu vaaliasetelmaa vaaran vuosiksi ihan samassa merkityksessä kuin vuosia 1944 - 48 on kutsuttu, pidän oman egon kohottamisena.

Ei metallin vaaleissa ollut kysymys oikeistososialidemokratian tulevaisuudesta, vaikka rahoitusta CIA:lta tulikin. Silloin ammattiliitot elivät voimansa tunnossa ja jo rakensivat varsin johdonmukaisesti sitä yhteisvastuun muotoa, joka loi pohjan nykyiselle hyvinvointivaltiolle.

On toki totta, että osa kommunisteista – ns. taistolaiset – tuomitsivat keskitetyt tuloratkaisut kattavan tulopolitiikan, mutta heidänkin kannatuksensa taittui noina vuosina laskuun. Eikä taistolaistenkaan tähtäimessä silloin ollut vain oikeistososialidemokratia, vaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi”.

En tiedä, onko Putkonen tästä kapitalismin muodosta koskaan kirjoittanut, mutta taistolaisten tuomitsema tasapainottelu työväenluokan ja porvariston etujen välillä näyttäisi ohjanneen hänen toimintaansa ihan viime päiviin asti.

Eikä Putkonen ole suinkaan ainoa.

Myös kaikki pikkumatit – tarkoitan tällä lukuisia Putkosen jäljittelijöitä – ovat vuosikymmenten saatossa yrittäneet vakiinnuttaa asemaansa neuvottelupöydän molemmilla puolilla. Näin tehdessään he ovat muuntaneet korruptiokirjallisuudesta tutut kaksoisroolit maan tavaksi, osaksi uutta normaalia.  

Se on ollut mainio kasvupohja Putkosen edustamalle kaverikapitalismille, jossa poliittisen järjestelmän ja sopimisjärjestelmän solmukohdissa vaikuttavat lobbarit ovat muodostaneet suljetun, keskinäisiä etuja jakavan sisäpiirin, eräänlaisen puolijulkisen säädyn.

Putkosen erinomaisuus näkyy siinä, miten hyvin hän on kaksoisroolissaan onnistunut. Kirjassa ja sen julkistamisen jälkeisessä keskustelussa monet patruunat, ay-pomot ja ministerit ja muut silmäätekevät ovat antaneet varsin tunnepitoista palautetta Putkosen palveluksista milloin millekin eturyhmälle.

Ja niin paljon kuin Putkonen näkee korruptiota muiden toiminnassa, hänen oma toimintansa on kokonaan toinen juttu. Niin myös Suomen Uutisten mielestä, joka on toistuvasti kirjoittanut kaverikapitalismista, mutta ei koskaan Putkosen roolista sen suomalaisena kehittelijänä.

Tässä olisi selvästi yksi kansallisen tuumaustauon paikka.

Totta nimittäin on, että hyvin toimivassa, eturistiriidat tunnistavassa järjestelmässä kaksoisrooleja ei sallita. Omalla tavallaan tämän tunnustaa myös Putkonen, mutta tuomion kirjassa saavat vain ne muut, jotka – hänen mukaansa – eivät ajattele Suomen ja Suomen vientiteollisuuden parasta.

Niiden muiden listalle on päässyt myös oikeistodemareita, kuten ex-pääministeri Paavo Lipponen, joka kirjan julkistamistilaisuudessa kehui Putkosta entiseksi toveriksi ja nykyiseksi kaveriksi. Molemmat ovat omassa toiminnassaan olleet toistuvasti kaksoisroolissa, mutta vain Putkonen on selvinnyt niistä moitteitta.

Korruptiokirjallisuutta jonkin verran tuntevana uskallan väittää, että vaikutusvallan kauppaaminen on ongelma myös Suomessa. Itse toivoisinkin tutkimusta lobbareiden toiminnasta keskeisten energiahankkeiden, kuten Olkiluoto 3:n valmistelussa. Mitähän niistäkin lupauksista lopulta toteutui?

Syksyllä 1997 osallistuin SAK:n edustajana Vuotoksen hanketta koskevaan valmisteluun, enkä varmasti koskaan unohda niitä värikkäitä kannanottoja, joita Kemijoki Oy:n paikalle kutsuma ja Matti Putkosen vetämä valtuuskunta parin päivän esitti. Epäilevällä Tuomaalla ei siinä porukassa ollut helppoa.

Mutta mennään eteenpäin.

Vuonna 2010 Putkonen vaihtoi leiriä. Taakse jäivät SDP ja ay-liike, tilalle tulivat perussuomalaiset ja Timo Soini. Oman ilmoituksensa mukaan syynä leirinvaihtoon oli ”heinänuha” ja ”viherhumppa”, johon myös SDP Putkosen mielestä syyllistyi tavalla, joka vaaransi suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn.

Lääkkeeksi ongelmaan perussuomalaisten vaalityömies suosittelee hyvin yksinkertaista reseptiä: pannaan kaikki paukut siihen, että perusasiat, kuten teollisuuden hintakilpailukyky, saadaan kuntoon. Maailman parantamisen, kuten ilmastonmuutoksen torjumisen, vuoro tulee sitten, jos rahaa vielä tämän jälkeen käytettäväksi jää.

Perussuomalaisten käsissä tämä äärimmäisen pelkistetty resepti on vienyt jytkystä toiseen. Mutta samalla se on vauhdittanut loikkaa sopimisjärjestelmästä toiseen: jakovara ei enää määräydy työn tuottavuuden mukaan, vaan osa työn tuottavuuden kasvusta lahjoitetaan huomenlahjana vientiteollisuudelle.

Kysymys ei siis ole koskaan ollut vain ilmastonmuutoksen torjunnan hintalapusta, vaan ylipäänsä työn ja pääoman välisen tulonjaon muuttamisesta erityisesti pääoman eduksi. Jos tämä hyväksytään oikeistososialidemokratian ytimeksi, niin silloin Matin aatteellisessa samaistumisessa on jokin tolkku.

Mutta näin pelkistetysti määriteltyä oikeistososialidemokratiaa on kyllä mahdotonta erottaa muista markkinaliberalismin muodoista, joiden vaihtoehdoksi sosialidemokratia aikanaan syntyi. Eikä näin määritelty aate ole myöskään mikään tae tasapainoisesta taloudenpidosta tai paluusta siihen.

On helppoa nähdä, että jos kaikki maat alkaisivat soveltaa Putkosen reseptiä, kilpajuoksua toinen toistaan heikompiin työehtosopimuksiin on vaikea estää. Se saattaisi toki sopia kokoomukselle ja perussuomalaisille, mutta sopisiko se myös oikeistodemareille?

Kumpi siis on muuttunut, mies vai aate?

Minun vastaukseni on: ei kumpikaan. Oikeistososialidemokratia on niin väljä käsite, ettei sen nimiin vannova voi juuri jäädä kiinni aatteensa rajojen rikkomisesta. Siksi se on juuri sellainen aate, josta poliittisen järjestelmän ja sopimisjärjestelmän saumakohdissa puuhaavat lobbarit ovat aina hyötyneet.

Ja siksi oikeistodemareita löytyy nyt vähän joka puolueesta.

 

Erkki Laukkanen

5.10.2023


Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka