Kilpailykykysopimisen kääntöpuoli

Tätä kirjoitettaessa liitot neuvottelevat kattavasta ja pitkäkestoisesta työmarkkinasopimuksesta. Toiset kutsuvat tavoitetilaa yhteiskuntasopimukseksi, toiset kilpailukykysopimukseksi.

Kummasta on kysymys?

Sitä on vaikea sanoa. Mutta selvästikin sopimisen kiinnepisteitä on kolme: sisäinen devalvaatio, paikallinen sopiminen ja Suomen malli. Varmasti muitakin on, mutta keskityn seuraavassa näihin kolmeen eurooppalaisen työmarkkinakeskustelun pohjalta.

Devalvaatio tarkoittaa kotimaan valuutan heikentämistä suhteessa muihin valuuttoihin, tavoitteena suomalaisten tuotteiden viennin lisääminen. Euroalueen sisällä se ei ole enää mahdollista. Siksi vastaavaa, vientiteollisuuden myyntiä lisäävää vaikutusta etsitään nyt sisäisellä devalvaatiolla, joko palkkoja polkemalla tai työnantajan sosiaalivakuutusmaksuja alentamalla.

Suomalaisessa keskustelussa sisäisen devalvaatio on esitetty ratkaisuksi Suomen ongelmiin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kysymys siitä, miten muut maat Suomen sisäiseen devalvaatioon reagoisivat. Se on outoa, sillä EU:n piirissä on jo pitempään etsitty laajempaa, koko euroalueella sopivaa sisäisen devalvaation mallia.

On siis syytä odottaa, että se sisäisen devalvaation malli, johon sopijaosapuolet Suomessa mahdollisesti päätyvät, on pian käytössä myös monissa muissa maissa. Jos näin käy – ja miksi ei kävisi – Suomen sisäisellä devalvaatiolla saavuttama suhteellinen etu voisi nollaantua hyvinkin pian.

Jos näin käy, päädymme juuri siihen, toinen toistaan heikompien työmarkkinasopimusten kierteeseen, jota eurooppalainen ay-liike on toistaiseksi pitänyt äärimmäisenä uhkakuvana. Tämän kierteen rinnalla jopa paljon puhuttu verokilpailu on kevyttä keittoa.

Toinen ongelma koskee paikallista sopimista. 

Sille on nyt sovittu puitteet, jotka sivuuttavat kysymyksen paikallisen sopimisen laadusta. Takavuosina asiaa tutkiessani huomasin, että paikallisen sopimisen soveltamisongelmat ovat pitkässä juoksussa kasvaneet samaa tahtia paikallisen sopimisen laajenemisen kanssa.

Miten tämä voi olla mahdollista? Miksi soveltamisongelmien osuus ei ole oppimisen myötä supistunut? No, tietysti siksi, että paikallinen sopiminen ei ole tapahtuma vaan prosessi. Ensin sovitaan jostakin, joka sitten toimeenpannaan. Ja toimeenpanovaiheessa usein myös työorganisaatio muuttuu. Ja niistä muutoksista työnantaja voi voimassa olevan työnjohto-oikeuden mukaan päättää yksin.

Ja niin kyselytutkimusten mukaan yleensä päättääkin. Ja tämäkös sopijaosapuolina toimineita luottamusmiehiä vit…, siis harmittaa. Avovastauksissa, joita olen vuosien varrella koonnut, tämä harmitus on tuotu varsin selkeästi esiin sellaisella peräkaneetilla, että tällaista sopimista he eivät halua edistää.

Luottamusmiesten mielestä paikallisen sopimisen laajentaminen (ja soveltamisongelmien vähentäminen) edellyttää työntekijän myötämääräämisoikeutta sopimusten toimeenpanossa, töitä uudelleen organisoitaessa. Mutta suomalaisessa mielipidekeskustelussa tämä asia on korvattu kysymyksellä työntekijäpuolen hallintoedustuksella. Se on kuitenkin ihan eri juttu.

Kolmas ongelma liittyy ns. Suomen malliin. 

Sen keskeisin viite on Ruotsissa 1990-luvulla käyttöön otettu malli, jossa suuret teollisuusliitot määrittelevät palkkanormin. Ihan kiva malli, mutta olisi väärin sanoa, että suuret teollisuusliitot tyytyisivät määrittelemään vain palkkanormin, ja että näin määritelty marssijärjestys olisi vakaa myös pitkällä aikavälillä.

Eihän se ole ollut sitä muuallakaan. Ruotsissa teollisuusliittojen määrittelemään palkkanormiin perustava palkkakoordinaatio päättyi viime syksynä. Ja niin näyttäisi käyneen myös monissa muussa maissa. Ehkä opettavaisin esimerkki tulee Hollannista.

Suomen SAK:ta vastaava Hollannin FNV ajautui vuonna 2010 sisäiseen kriisiin siksi, että pienemmät, kotimarkkinoita ja julkista sektoria edustavat liitot, kokivat suurten teollisuusliittojen päättävän käytännössä lähes kaikista olennaisista työmarkkinakysymyksistä. Kriisin syvyyttä kuvaa se, että muutamaan vuoteen FNV:n hallitus ei kyennyt tekemään juuri mitään päätöksiä.

Keväällä 2014 ratkaisuksi ongelmaan keksittiin paluu ”äärimmäiseen” demokratiaan edustajakouksessa, johon itse SAK:n tarkkailijana osallistuin. Puheenjohtaja ratkaistiin nettiäänestyksellä ja hallituksen jäsenet valittiin ipadeilla, ehdokas ehdokkaalta.

Tällaisiin kriiseihin Suomessakin täytyisi varautua, jos Suomen mallista hyvin vientivetoinen sattuisi tulemaan.

Miksi näistä ongelmista ei keskustella?


Erkki Laukkanen
16.5.2016