Miksi tyttöjen oikeuksista ei enää puhuta?

Ei siitä ole kauaa, kun tyttöjen oikeudet erilaisilla konfliktialueilla olivat kansainvälisen politiikan moraalinen kompassi. Ne olivat tae edistyksestä, tasa-arvosta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Tässä katsannossa tyttöjen oikeudet eivät ole seuraus vakaudesta, vaan vakauden edellytys. Nyt, noin 20 vuotta myöhemmin, tästä päätelmästä voi hyvin perustein olla toista mieltä.

Jos jotakin viime vuosien kehityksestä voi päätellä, niin vuorovaikutussuhde menee pikemminkin niin, että yhteiskunnallinen vakaus on tyttöjen oikeuksien edellytys.

Afganistanin sota on siitä hyvä esimerkki.

Kun USA-vetoiset joukot vuonna 2001 aloittivat sotatoimet Afganistanissa, tavoitteeksi ilmoitettiin - paitsi terroristien tuhoaminen – uusi, uljas Afganistan, jossa länsimaiset ihmisoikeudet on turvattu.

Symbolina tälle kaikelle oli Malala Yousafzai -niminen tyttö, joka halusi käydä koulua, tuli ammutuksi mutta toipui ja pokkasi lopulta vuonna 2014 Nobelin rauhanpalkinnon.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kirja Afganistanin sota – Pentagonin salaiset paperit (Docendo, 2022) on seikkaperäinen kuvaus siitä, miten valheellinen kuva sodasta ja sen syistä maailmalle annettiin.

Ainoa asia, josta todellisuudessa välitettiin, oli sodan julkisuuskuva: ”me viemme tytöt kouluun”. Sen julkisivun takana keinot olivat vapaat. Tämän julkisivun ylläpitämiseen myös Suomi osallistui.

Mutta kun sota lopulta 20 vuotta ja mahdollisesti 400 000 uhria myöhemmin päättyi, tytöt ja heidän oikeutensa saivat mennä. Todellista edistystä heidän elämässään oli tapahtunut todella vähän.

Voittajat löytyivät toisaalta.

Käytännössä lähes kaikki hankkeet uuden ja uljaan Afganistanin rakentamiseksi ohjautuivat ulkomaisille, pääosin amerikkalaisille yhtiöille, sodan todellisille voittajille.

Missään vaiheessa pitkää sotaa toiminta ei aidosti tukenut sellaisen infrastruktuurin rakentamista, jonka puitteissa tytöt olisivat voineet vapautua perinteisestä, kotitaloustyöhön perustuvasta työnjaosta.

Ja nyt on sitten palattu lähtöruutuun.

2020-luvun turvapuheessa väännetään toki edelleen rajoista, aseista, energiasta ja pelotteista. Mutta tasa-arvo, koulutus ja ihmisoikeudet nähdään usein pehmeinä, tehokkaalle sotimiselle alisteisina arvoina.

Seuraus tästä on ilmeinen. Koko poliittinen toimintakulttuuri korruptoituu siten, että erityisen haavoittuvassa asemassa olevien asiaa ei lopulta aja juuri kukaan.

Siihen Gazassakin ollaan nyt päätymässä.

Kun koulut ja muu siviili-infrastruktuuri on tuhottu, jäljelle jää vain satunnainen mahdollisuus selviytyä hengissä huomiseen. Mutta suuri osa Gazan lapsista on joutunut luopumaan siitäkin tavoitteesta.

Heistä on tullut terroristeihin verrattavia tahoja, jotka sopivat maaleiksi siinä, missä muutkin ”epäilyttävästi käyttäytyvät” ihmiset. Ja jopa paremmin, kun kysymyksessä on etninen puhdistus.

Ja sama kehityskulku on nyt nähtävissä muillakin kriisialueilla, kuten YK:n ja muiden, vielä jossakin määrin toimivien järjestöjen tietokannoista on helposti tarkistettavissa.

Mitä tästä opimme?

Sodan markkinointi jonain muuna kuin mitä se oikeasti on, ei ole uusi keksintö. Sota tarvitsee oman legitimiteettinsä, ja usein se yritetään lunastaa täysin katteettomilla hyvelupauksilla.

Afganistanissa tyttöjen oikeudet välineellistettiin niin perusteellisesti, että nyt on suorastaan vaikea löytää poliitikkoa, jonka puheissa tyttöjen oikeuksilla olisi jokin kehitysopillinen merkitys.

Siksi tyttöjen oikeuksista puhuvat nykyään lähinnä feministit ja eräät tasa-arvon ja ihmisoikeuksien parissa työskentelevät tahot. Ja hekin lähinnä omissa julkaisuissaan.

Valtamediaa tyttöjen oikeudet eivät enää kiinnosta.

Erkki Laukkanen
9.1.2026