Aggressiivisten demokratioiden paluu

Viimeiset 30 vuotta ovat olleet idän ja lännen välisen rintamalinjan rakentamisen kulta-aikaa. Tätä kehitystä on vauhdittanut varsin tarkoitushakuinen jako kahteen, demokraattisiin ja autoritäärisiin valtioihin.

Se jako johtaa meidät toiseuden ytimeen: meikäläiset, nuo tutut ja turvalliset, ovat itsenäiseen ajatteluun kykeneviä demokraatteja, ja heikäläiset, nuo vieraat ja arvaamattomat, ovat aina johtajiensa manipuloitavissa.

Tähän asti tämä rintamalinja on pitänyt yllättävän hyvin. Mutta nyt tilanne on muuttumassa. Ja hyvä niin, koska jaottelu demokratioihin ja autokratioihin ei ole koskaan ollut niin yksiselitteinen kuin on annettu ymmärtää.

Saatavilla on myös vahvaa tilastollista näyttöä siitä, miten monissa perinteisissä liberaaleissa demokratioissa – ja hyvin nopeasti - liberalismista on tullut illiberaalia, vapauksia rajoittavaa ja valtaa keskittävää.

Aloitan kahtiajaon tyypittelystä.

Harva valtio on täysin demokraattinen tai täysin autoritaarinen. Kyse on pikemminkin vallankäytön jatkumoista kuin kahtiajaoista. Siksi staattinen luokittelu voi peittää alleen kehityssuunnat, jotka ovat poliittisesti kaikkein olennaisimpia.

Demokratioidenkin välillä on suuria eroja. Liberaalit demokratiat, joissa ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate, vähemmistöjen suojelu ja vallanpitäjien valvonta toimivat, ovat nykyään aika harvinainen ilmiö.

Kaiken valvonnan ulkopuolelle jäävät sisäpiirit ovat voimistuneet.

Poliittisesta korruptiosta tuttu sääntelyvallan kaappaus (regulagtory capture) voi nykyään sisältää myös valtiovallan kaappauksen (state capture), jossa suppea sisäpiiri – demokratian nimissä – määrittelee myös valtion edun.

Kun siis valtioita luokitellaan ”demokratioiksi” ja ”autokratioiksi”, kyse ei ole vain analyyttisesta kuvauksesta vaan usein myös arvottavasta puheesta, jolla oikeutetaan ulkopoliittisia linjauksia, liittolaisuuksia tai vastakkainasetteluja.

Puhetavassa muutos on selvä.

Trumpin hallinnon aikana perinteisestä, ”demokratian vuoksi” -korukielestä on luovuttu ja tilalle on tullut alatyylinen kokoelma toinen toistaan itsekkäämpiä vaatimuksia pakotteista, tulleista, aluevaltauksista ja mineraalisopimuksista.

2020-luvulla poikkeama perinteiseen korukieleen on kasvanut niin suureksi, että sitä on ollut vaikea uskoa todeksi.  Siksi monet toimijat, kuten esimerkiksi EU, ovat jatkaneet ikään kuin kyse olisi pian päättyvästä painajaisesta.

Mutta toisinkin voi ajatella.

Kysymys voi olla myös pysyvästä muutoksesta, jossa autoritaarisiksi leimatuilla valtioilla on yhtä vähän vaihtoehtoja kuin Intian maharadzoilla tai Kiinan keisareilla Itä-Intian kauppakomppanioiden määräysvallan rajoittamisessa 1800-luvulla.  

Siksi erilaiset intressiristiriidat voivat jatkossa kärjistyä samankaltaisiksi sotilaallisiksi, aggressiivisissa demokratioissa hyväksytyiksi operaatioiksi kuin mihin suurten siirtomaiden kauppakomppaniat menestyksellisesti turvautuivat yli 200 vuoden ajan.

Näin ei välttämättä tule käymään.

Mutta niin syvälle länsimaiseen ajatteluun absoluuttinen paremmuutemme on juurrutettu, että astetta epäitsekkäämpi käsitys meistä suhteessa muihin on tällä hetkellä lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

Yksi esimerkki tästä on suhtautuminen sionistiseen asutuskolonialismiin. Arvojen tasolla valtaosa ihmisistä ei sitä hyväksy. Mutta käytännössä me sen nielemme, koska – kuten meille on toistuvasti kerrottu – ”Israel on Lähi-Idän ainoa demokratia”.

Tässä virrassa Suomeakin nyt viedään.

Kun Nato-jäsenyyttä myytiin Suomelle vuonna 2022, yksi keskeinen argumentti – Venäjän arvaamattomuuden lisäksi – oli liittyminen länsimaiseen, demokraattiseen arvoyhteisöön idän autoritaarisia maita vastaan.

Siinä puheessa, kuten nyt tiedämme, oli niin paljon ilmaa, että demokratian nimissä uusi tilannearvio olisi paikallaan. Sellaista emme kuitenkaan tule näkemään.

Emme siksi, että se olisi jossakin mielessä epädemokraattista, vaan siksi, että lännen laajasti omaksumaa viholliskuvaa ei haluta korjata.

Siitä on tullut dogmi.

Erkki Laukkanen
29.12.2025