Vastuunsiirtoa pyhällä maalla

Elokuvassa Nürnbergin tuomio (Judgment at Nuremberg – Stanley Kramer, 1961) on kohtaus, jossa keskustellaan vastuunsiirrosta, jolla alkavan kylmän sodan olosuhteissa sotarikoksista syytettynä olleiden natsien syyllisyyttä haluttiin lieventää ja ”suhteellistaa”.  

Tästä kimpaantuneena elokuvan syyttäjä, eversti Tad Lawson, lopulta parahti: “Saksassa ei ole natseja. Ettekö tiennyt sitä, tuomari? Eskimot valloittivat Saksan. Siksi kaikki ne kauheat asiat tapahtuivat. Se ei ollut saksalaisten vika, vaan niiden pirun eskimoiden.”

Kohtaus on absurdi mutta paljastava.

Se osoittaa, kuinka helposti ihminen keksii syyllisen muualta, kun oma tai (uuden) liittolaisen vastuu tuntuu liian raskaalta kantaa. Vaikka sarkasmi siirtää vastuun ”eskimoille”, kyseessä on symboli, jonka tehtävä on projisoida syyllisyys mahdollisimman kauas itsestä ja omien liittolaisten tekemisistä.

Ja niinhän siitä sitten kävi, että 1950-luvulla kanteita natsien sotarikoksista ei käytännössä enää tutkittu. Esimerkiksi natsien laatima nälkäsuunnitelma (Hungerplan), jonka tavoitteena oli noin 30 miljoonan silloisen Neuvostoliiton asukkaan näännyttäminen, jäi kokonaan tutkimatta.   

Kuten moni muukin kansanmurha 1900-luvulla.

Siksi meidän on yhä vaikea tunnistaa järjestelyitä, joissa rotuoppi ja resurssipolitiikka yhdistetään osaksi taloudellista kansanmurhaa (economic genocide), mistä sionistisessa asutuskolonialismissa entisessä Palestiinassa on ollut kysymys jo kolmen sukupolven ajan.

Vuodesta 2001 lähtien – Israelissa jo aiemmin – tavaksi on tullut projisoida kaikki syyllisyys ”terroristeihin”, näihin nykypäivän ”eskimoihin”, jollaiseksi voidaan leimata kuka tahansa ”epäilyttävästi” käyttäytyvä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Näin menetellen kielestä itsestään on tehty suoja kansanmurhan todellisuudelle.

Näin se menee.

Aivan kuten natsi-Saksassa aikanaan, vastapuolen asennoitumista ei edes yritetä ymmärtää. Jos joku yrittää, hän on siirtynyt ”historian väärälle puolelle” ja tehnyt samalla itsestään ”terroristin”, eli täysin oikeutetun tappokohteen.

Tuoreen kyselyn mukaan jo puolet israelilaisista allekirjoittaa tämän dogmin. Samassa kyselyssä 82 prosenttia kannatti Gazan asukkaiden karkottamista, 56 prosenttia myös Israelin kansalaisina olevien palestiinalaisten karkottamista.

Nämä luvut ovat kammottavia ja kielivät valmiudesta tappaa, tuhota ja karkottaa. Mutta silti niitä markkinoidaan oikeutettuina, koska "Israelilla on oikeus puolustautua". Vastuunsiirto on tehnyt tehtävänsä.

Mitä tästä kaikesta jää käteen?

Moraalisesta ja oikeudellisesta vastuusta on tullut asioita, joilla lähinnä täydennetään valtapoliittisia näkökohtia. Itsenäisiksi arviointikriteereiksi niistä ei enää ole. Luulisin, että tässä on myös Suomen ulkopolitiikan suurin haaste. Tuesta strategisille kumppaneille on tullut ehdoton prioriteetti.

Se mitä Gazassa on viimeisten kahden vuoden aikana tapahtunut, on jatkoa vuonna 1947 alkaneelle ”taloudelliselle kansanmurhalle”. Ja sellaisena sitä olisi myös tutkittava, vaikka tutkinta haastaisi lännen omaksuman viholliskuvan ja nostaisi pintaan kaikuja muista tutkimatta jääneistä kansanmurhista.

Jää nähtäväksi, kuinka uskallusta riittää.

Erkki Laukkanen
22.10.2025

PS. Elokuvan englanninkielinen versio löytyy täältä. Olisiko mitenkään mahdollista, että Yle hankkisi suomeksi tekstitetyn elokuvan esitysoikeudet Areenaan?