Viimeinen MOGA: Make Orientalism Great Again!

Sain hiljattain luetuksi Edward Saidin vuonna 1978 julkaistun mutta vasta vuonna 2011 suomeksi käännetyn kirjan Orientalismi.  Se on kuvaus Idän (orientti) ja Lännen (oksidentti) jännitteisestä suhteesta ja sen suhteen poliittisesta manipuloinnista. Puutteineenkin se on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kirja ja siitä käyty varsin poleeminen keskustelu sekä uudelleen käynnistynyt väkivallan kierre Lähi-idässä nosti pintaan kysymyksen, onko orientalismin renessanssi nyt alkanut. Ja jos on, niin miten sen kehyskertomus poikkea siitä, jolle alkuperäinen orientalismi perustui?

Siitä kirjoitukseni otsikko.

Saidin kritisoima orientalismi on ”asiantuntijoiden” kehittelemä poliittinen konstruktio, jolla Britannia ja Eurooppa ensin ja USA myöhemmin on perustellut omaa ylemmyyttään suhteessa itään ja ”itämaalaisiin” jo yli 200 vuoden ajan. Suhteessa islamiin puhutaan tätäkin pitempikestoisesta tyypittelystä.

Noiden 200 vuoden aikana orientalismi on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa eräänlaisena salatieteenä, jossa hyvin suppeasta joukosta tekstejä johdetaan ”itämaalaisten” degeneraatio, jolta voi pelastaa vain länsimainen sivistys ja sen kyky hallita ja hallinnoida itää aina Juudeasta Kiinaan.

Avun koloniaaliset muodot ovat tosin syventäneet epäilyjä ”avun” todellisista tarkoitusperistä. Sen ”avun” perusteella ”länsi” on kuitenkin onnistunut määrittelemään itsensä ja arvonsa, joilla se interventioitaan perustelee ilman että ”itämaalaisilta” itseltään mitään kysytään.

Eikä vain historiassa.

Kun Petteri Orpon hallituksessa istuvien puolueiden kansanedustajilta hiljattain tiedusteltiin, miksi Palestiinan valtiota ei vieläkään voida tunnustaa, moni ilmoitti syyksi, että ei ole mitään hallintoa, jota tunnustaa. Paitsi tietysti ”terroristien” tukema hallinto, jota ei periaatteellisista syistä pidä tunnustaa.

Laadullisesti tämä on juuri se argumentti, jota Israel on viljellyt koko olemassaolonsa ajan ja pitempääkin. Perusolemuksensa orientalismi saavutti tosin jo 1800-luvun lopulla, jolloin siitä leivottiin globaalin kolonialismin ja sionismin keskeinen peruste, kyky hallita ja sivistää.

Toisen maailmansodan jälkeen tilanne orientti on supistunut, kun lännen siirtomaita on ainakin muodollisesti itsenäistynyt. Mutta alkuperäisen Levantin ympäriltä löytyvä laajennettu Lähi-itä – mukaan lukien Ukraina – on säilyttänyt paikkansa globaalin herruuden keskeisenä sotatoimialueena.

Kanahaukat tulevat.

Kun Bush nuorempi ja kumppanit vuonna 2003 päättivät hyökätä Irakiin, intervention poliittiset perustelut tilattiin kouralliselta USA:n kutsumuskohtaloon hurahtaneita, kanahaukoiksi nimettyjä – heillä ei ollut perinteistä armeijataustaa – orientalisteja, kuten Bernard Lewis ja Fouad Ajam. 

Toisin kuin virallisesti, he eivät höpöttäneet mitään ”kätketyistä joukkotuhoaseista”. Heidän perustelunsa olivat puhtaasti ideologisia, globaaliin herruuteen perustuvia. Heidän katsannossaan ongelman ytimessä oli satoja vuosia vanha islamilainen rappio, jonka vain USA:n sotavoimat voisivat korjata.

Se perustelu kelpasi myös Britannian silloiselle pääministerille, Tony Blairille, aivan yhtä hyvin kuin Israelin ja USA:n tuoreen Iran-intervention perusteet näyttäisivät kelpaavan Britannian nykyiselle pääministerille, Keir Starmerille. Ja miksi ei kelpaisi, jos oletuksena on, että antautuminen on itämaalaisten toinen luonto.

Tältä osin mikään ei ole laadullisesti muuttunut.

Samat orientalistiset tavoitteet, joilla Napoleon perusteli Egyptin valloittamista vuonna 1798, kelpaavat ”lännen” interventioiden perusteluksi myös vuonna 2025.  Tämä näyttäisi pätevän myös suomalaisiin ”kanahaukkoihin”: mitä liberaalimpi menneisyys, sitä ideologisempi käsitys ”idästä” ja ”lännestä”.

Emme saisi uskoa edes omin silmin näkemäämme tuhoa ja hävitystä, jota viimeisin ”sivistystehtävä” on tuottanut. Sen sijaan meidän tulisi uskoa hallitustemme toimet ja toimettomuuden oikeuttavia ”asiantuntijoita”, jotka kerta toisensa perään luovat ja vahvistavat toiseutta, joilla väkivaltaa perustellaan.

Ikuiseen itämaalaisuuden uhkaan vedoten nämä kanan ja haukan risteymät luovat vasemmalla kädellä uhkakuvia, jota he sitten oikealla kädellä, kuten lännen ylivoimaisella sotateknologialla, ovat torjuvinaan. Kyllä tätäkin voi tietysti kehitykseksi kutsua, mutta aika näköalattomaksi se on historiassa osoittautunut.

Mitä seuraavaksi?

Sitä minä en varmuudella tiedä. Mutta esimerkit, joihin edellä olen viitannut, kielivät orientalismin uudesta tulemisesta. Trumpismin ja sionismin kehyskertomuksissa se on jo välinearvonsa lunastanut. Mutta riittääkö se tässä muodossa myös yleiseksi ”länttä” kokoavaksi arvoksi, jää nähtäväksi.

Niin paljon kuin Suomessa on jahkailtu arvopohjaisesta realismista, orientalismista ja sen pohjalla olevista arvoista ei ole keskusteltu. Tämä on sokeuttanut Suomen myös omassa orientalismissaan, suhteessa itärajan takana aukeavaan tilaan, jota kansallisrunoilijamme kutsuvat ”idäksi” ja ”Aasiaksi”.

Ulkopoliittisen johtomme toistamassa katsannossa ”raakaa” ja ”raakalaismaista” sota voi olla vain silloin, kun hyökkääjänä on Venäjä. Kaikki muut äänenpainot ovat disinformaatiota ja ”lännen” pesän likaamista.

Toivottavasti tästäkin MOGA:sta vielä jotain opitaan.

Erkki Laukkanen
24.6.2025