Kuntatalouden puurot ja vellit ovat nyt sekaisin

Alkuvuonna valtionvarainministeriö on toistuvasti arvioinut kuntatalouden tilan huonontuneen. Lääkkeeksi ongelmaan kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen on suositellut norminpurkua keinona kuntien ”talouden vahvistamiseksi ja elinvoiman kasvattamiseksi”.

Jotakin tällaista saattoi jo hallitusohjelman perusteella odottaa, mutta luvattu normituksen keventämisohjelman väliraportti ei ole valmistunut. Yritän seuraavassa pähkäillä, mitä normien purkaminen ja elinvoiman kasvattaminen saattaisi käytännössä tarkoittaa.

Käteen näyttäisi jäävän tulos, että ei niillä käytännössä tarkoiteta mitään kovin konkreettista. Ja vaalien lähestyessä epämääräisyys näyttäisi vain kasvaneen.

Aloitan normeista.

Poliittiset normit ovat välttämättömiä demokraattisten instituutioiden toiminnan varmistamiseksi. Ilman niitä meillä ei olisi yleisesti hyväksyttävää käsitystä siitä, mihin suuntaan seuraava askel pitäisi ottaa ja miksi.

Normien purkaminen – ilman korvaavia normeja – jättäisi päättäjämme entistä suurempaan epätietoisuuden tilaan. Siten norminpurku voi myös luoda sekaannusta, kriisejä ja täysin tarpeetonta vastakkainasettelua esimerkiksi valtion ja kuntien välillä.

Jos ministerimme taas tarkoittaa, että nykyiset normit tulisi korvata uusilla, vallitsevaan tilanteeseen paremmin sopivilla normeilla, niin silloin jonkun tulisi osoittaa, että normisopeutuksen seurauksena olisi entistä elinvoimaisempi toimintaympäristö.

Tätä hallitus ei kuitenkaan ole tehnyt. Mutta julkaisemalla taulukon kuntien elinvoimaa mahdollisesti kasvattavista asioista se heittää haasteen kunnille ja toivoo menestystä erilaisiin kokeiluihin, joiden seurauksena mahdollisesti olisi nykyistä elinvoimaisemmat kunnat.

Mitä tämä tarkoittaa?

Sitä minä en tiedä. Minusta elinvoima on ehkä 2000-luvun suurin käsitteellinen floppi. Kuten Kuntaliiton eräässä julkaisussa todetaan, se on eräänlainen ”jumalkäsite”, jolle itse kukin antaa itselleen tai omalle kunnalleen sopivan merkityksen.

Yhdessä kunnassa elinvoima nousee kuntakehityspalveluista, kuten kaavoituksesta, toisessa koulutuksesta, kolmannessa maahanmuutosta jne. Monimerkityksessään se toimii ikään kuin normin vastakohtana. Otatpa askeleen mihin suuntaan tahansa, olet aina oikealla tiellä.

Epämääräisyydessään se vetää vertoja jopa EU:n uudelle, vuonna 2007 hyväksytylle työmarkkinamallille, joustoturvalle. Joustoturvassa on ihan sama, painotatko joustoa vai turvaa, olet silti aina joustoturvan piirissä. Sen sekaannuksen seuraukset ovat nyt nähtävissä.

Eikä tässä kaikki.  

Ehkä kaikkein erikoisin piirre elinvoimassa on se, että sen kasvattaminen on yhtä aikaa sekä tavoite että keino, keino oman kasvunsa vauhdittamiseksi. Tämän havaittuani mieleeni nousi kysymys, mihin tässä norminpurkua enää tarvitaan, jos elinvoiman kasvattamiseksi riittää se sama elinvoima.

Näin määriteltynä elinvoima näyttäisi siis vahvistavan itse itseään, aivan kuten klassisessa kehäpäätelmässä, ja tiukan paikan tullen elinvoimainen kunta vetää itse itsensä mistä tahansa suosta. Jos pieni sarkasmi sallitaan, on kuin paroni von Münchhausen olisi tullut takaisin.

Tällä kertaa suomalaiseen kuntapolitiikkaan.

Myönnän toki, että kaikilla käsitteillä on omat ongelmansa. Mutta elinvoiman kohdalla ne ovat kyllä aivan omaa luokkaansa. Käsitteen sisältöä täsmentämällä niitä voidaan toki liudentaa, kuten Kuntaliiton elinvoimaindikaattorissa on tehty.

Mutta tosiasiaksi jää, että elinvoiman nimeen vannominen ei ohjaa meitä konkreettisten ongelmien juurelle, vaan pikemminkin pois niistä. Jos tavoite oli, että elinvoima toimisi eräänlaisena kunnallisena innovaatioalustana, niin tulokset ovat jääneet todella laihoiksi.

Tänä päivänä ei ole mitenkään harvinaista, että kuntapolitiikan tavoitteeksi täsmennetään hyvä ”pöhinä” elinvoiman kasvattamiseksi. Eikä monikaan jaksa enää kysyä, mitä tällä politiikkatäsmennyksellä mahdollisesti tarkoitetaan. Pelkkä mielikuva riittää.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Parin kuukauden päästä on alue- ja kuntavaalit, joissa kansalaiset valitsevat edustajat seuraaviksi neljäksi vuodeksi poliittisiin päätöksentekoelimiin kunnissa ja hyvinvointialueilla. Siksi keskusteluasetelman konkretisoimisella on kiire.

Nyt ei nimittäin näytä siltä, että keskustelun kohteeksi olisivat nousemassa aidot poliittiset ongelmat, kuten koulutuksen haasteet ja kuntatalouden tilan huonontuminen, vaan sisällöllisesti lähes tyhjät vertauskuvat, kuten norminpurku, elinvoima ja hyvä ”pöhinä”.

Tässä kirjoituksessa osoitan sormellani erityisesti hallitusta ja vastuuministeriä. Mutta yhtä hyvin syyttävän sormi voisi osoittaa poliittisen kielioppinsa hukanneita puolueita. 

Olisiko tässä pienen keskustelun paikka?

Erkki Laukkanen
27.2.2025