Kaikki munat USA:n koriin

Niin pitkään kuin minä muistan USA:ta on markkinoitu maailman johtavana demokratiana, jonka kanssa liittoutuminen on kaiken hyvän välttämätön edellytys. 2000-luvulla tästä käsityksestä on tehty uskon asia myös Suomessa.

Onko käsitykselle katetta?

No, kaikki on suhteellista. Kyllä USA:n demokratialla on ollut valoisatkin kautensa. Mutta ajan myötä ero maan itsenäisyysjulistuksen ideaaleihin on kasvanut, eikä amerikkalainen käsitys hyvän ja pahan välisestä taistelusta ole koskaan ollut helposti todennettavissa.

Vaikka omat valtapyyteet onkin pelottavan hyvin onnistuttu peittämään, valtaosa jenkeistä edelleen uskoo, että USA:lla on maan perustuslaista johdettu velvollisuus toimia maailmanpoliisina, ja ryhtyä toimiin väärintekijöitä, kuten autoritäärisiä maita, vastaan.

Alan kirjallisuudessa tämä velvollisuus tunnetaan nimellä kutsumuskohtalo.

Vastaavanlaisia kutsumuksia on toki todennettavissa monien muidenkin imperiumien ideologioissa – sellainen on myös Venäjällä, Britannialla ja Ranskalla – mutta missään muualla sille tuskin löytyy tänä päivänä yhtä vähän katetta kuin USA:ssa.

Mureneva maa -podcastissaan toimittaja Iida Tikka varsin kuvaavasti kertoo, miten perusteellisesti USA:n eliitti on maan demokraattiset instituutiot korruptoinut. Eikä tiedossani ole, että korjaussarjaa olisi vielä keksitty. Dollari on ainoa tunnustettu arvo ja vallan mitta.

Tasavaltalaisuutta USA:n demokratiasta on vaikea löytää. 2000-luvulla on kyseenalaistettu myös USA:n demokratian lippulaiva, sananvapauden turvaava perustuslain 1. lisäys. Nykyään senkin rajat määrittelee hallitus, kuten monissa muissakin demokraattisina pidetyissä maissa.

Aika laajasti puhutaan jo uudesta sensuuri-teollisesta kompleksista.  

Tätä taustaa vasten tuntuukin varsin erikoiselta se, miten perusteellisesti Suomi on itsensä USA:n apulaiseksi ja reserviksi määritellyt. Kuvaannollisesti sanoen kaikki munat on laitettu USA:n koriin oletuksella, että USA ei meitä tiukan paikan tullen unohda.

Tiukalla paikalla tarkoitetaan tietysti vastakkainasettelua Venäjän kanssa, mitä yhtäältä kammoamme, sillä siinähän meillekin saattaisi käydä huonosti, ja toisaalta toivomme, koska muuten jättimäiset satsaukset omiin ja USA:n sotavoimiin olisivat vaikeasti perusteltavissa.

Miten kestävällä pohjalla tällainen kaksoisstrategia oikein on?

Toistaiseksi poliittinen johtomme on voinut laskea sen varaan, että valtaosa suomalaisista luottaa valtamedian uutisointiin. Mutta USA:ssa näin ei ole. Siellä noin 75 prosenttia kansasta pitää myös valtamedian viestintää poliittisesti korruptoituneena.

Ja on vaikea nähdä, miksi näin ei lopulta kävisi myös Suomessa. Somessahan murros on jo osittain tapahtunut siten, että ikuisiksi vihollisiksi ovat valikoituneet ”ryssä”, ”ähläm” ja ”kinuski”.  Enkä ole huomannut, että median käyttämät asiantuntijat olisivat tätä käsitystä edes yrittäneet korjata.

Tavaksi on tullut, että perinteisten epäiltyjen syyllistämiseksi riittää nykyään pelkkä spekulaatio tyyliin, että ei ole aivan varmaa, ei täysin mahdotonta, eikä täysin poissuljettua, etteivätkö perinteiset epäillyt olisi syyllistyneet tähän tai tuohon. Muuta verifiointia ei enää tarvita.

Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi.

Vuodesta 2001 lähtien USA on käynyt ns. terrorismin vastaista sotaa. Siinä on toistaiseksi kuollut noin 4,5 miljoonaa ihmistä, josta kolme neljäsosaa siviilejä. Näissä sodissa, joiden hintalappu oli noin 6,4 biljoonaa dollaria vuonna 2020, USA on sotinut 22 maata vastaan.

Eikä 2000-luku ole mitenkään poikkeuksellinen osa USA:n ekspansiivisessa historiassa. Itsenäistymisensä jälkeen se on sotinut jo 135 maassa, eikä näissä sodissa syntyneiden ruumiiden ja materiaalisten tuhojen määrää tunne kukaan.

Ja kaikki tämä demokratian laajentamisen nimissä.

Yksi hyvä lähtökohta tämän naivismin kritiikille on antropologi David Vinen kirja The United States of War (2020). Se on kertomus siitä, miten rajamaiden valloitus aikanaan aloitettiin ja miten se tänä päivänä kattaa yli 800 tukikohtaa yli 80 maassa, joista puolet ns. autoritäärisiä maita.  

Olen viitannut kirjaan jo aiemmin osana maailmanpolitiikan etupiirejä koskevaa keskustelua. Nyt viittaan siihen selityksenä USA:n demokratiaa jäytävälle polarisaatiokehitykselle, jonka ilmentymiä ovat poliittisen puheen militarisoiminen ja sisäiset viholliskuvat.

Toisin kuin valtaosa mediasta väittää, ne eivät ole seurausta ”ryssän”, ”ählämin” tai ”kinuskin” puuttumisesta USA:n sisäisiin asioihin, vaan heijastumaa USA:n sotilaallis - teollisen kompleksin sisäisestä ajattelu- ja toimintatavasta itse rakentamassaan globaalissa tukikohtien verkostossa.

Jos tarkoitus pyhittää keinot kaukomailla, tekee pian se sen saman pian myös kotimaassa.

Puhumme siis todella vakavasta ja tabun kaltaisesta ongelmasta. Vaikka ongelman merkitys tunnustettaisiin, siitä on vaikea puhua horjuttamatta valittua ja populistien vahvasti tukemaa rintamalinjaa, jonka ylläpitäminen esitetään jokaisen demokraatin ensisijaisena velvollisuutena. 

Tämä kutsumuskohtalo on rampauttanut myös USA:n vaalikamppailun. Eräiden mittausten mukaan vain noin kaksi prosenttia väittelyyn käytetystä ajasta tai tilasta on omistettu ulkopolitiikalle. Ja se kaksi prosenttia on uhrattu populistien agitoiman rintamalinjan vahvistamiseen.

Suurimpina tähtinä tässä keskustelussa ovat olleet, eivät suinkaan presidenttiehdokkaat itse, vaan terrorismin vastaisen strategian isä, ex-varapresidentti Dick Cheney ja hänen tyttärensä Liz, jotka ovat kertoneet äänestävänsä demokraattien ehdokasta.

He eivät tee sitä vastustaakseen republikaanien nihilististä vero- ja sosiaalipolitiikkaa, vaan siksi, että demokraatit ovat varmin tae terrorismin vastaisen sodan jatkumiselle, joka lopulta johtaa myös nihilistiseen vero- ja sosiaalipolitiikkaan.

Valittiinpa siis kumpi tahansa, polarisaatio varmasti jatkuu ja syvenee. Ja sitä se varmasti tekee myös Suomessa, sillä kaikki munat ovat nyt USA:n korissa. 

Herra meitä varjelkoon! Poliitikkomme eivät sitä selvästikään kykene enää tekemään.

Erkki Laukkanen
29.10.2024