Mihin unohtuivat kuusi miljoonaa palestiinalaista pakolaista?

Kun Hamas lokakuussa 2023 hyökkäsi kyliin, joista hyökkääjien isovanhemmat oli karkotettu syksyllä 1947, hyökkääjät eivät vain tappaneet. He syyllistyivät myös seksuaaliseen väkivaltaan, jota – syystäkin - on pidetty erityisen tuomittavana väkivallan muotona.

Heti hyökkäyksen jälkeen uutisointi oli villiä: ihmisiä oli poltettu elävältä ja päitä oli katkottu jopa pikkulapsilta. Ja vaikka jälkipyykissä väkivallan koko kuva on täsmentynyt, aggression yksityiskohtia esitellään yleisesti Israelin ”oikeutettujen” sotatoimien ”juurisyynä”.

Se oli myös ex ulkoministeri Timo Soinin ilmaisumuoto Yle aamun Jälkiviisaissa 4.10. Eikä se mielestäni laadullisesti poikkea siitä, mitä ulkoministeri Elina Valtonen Suomen linjaksi manifestoi Ylen Ykkösaamussa eilen, 5.10: tilanne pitäisi vaan saada jotenkin rauhoittumaan ja panttivangit vapaaksi. Muuta ei tarvita.

Se on outoa, sillä suurin osa palestiinalaisista on jo kohta 80 vuotta asunut pakolaisleireillä.

YK:n pakolaistoimiston (UNHCR) mukaan ”nippa nappa hengissä” -palveluin varustetuilla leireillä on nyt noin 6 miljoonaa palestiinalaista, joista enää noin 1,5 miljoonaa sinnittelee nykyisen Israelin sisällä. Loput, siis valtaosa, on vuosikymmenten saatossa puskettu naapurimaihin tai Gazan kaistalle.

Nämä kuusi miljoonaa majailevat nykyään 58 pakolaisleirissä, joiden sijainti ja surkeat olosuhteet kyllä tunnetaan, mutta niihin on totuttu samalla tavalla kuin saksalaiset ja itävaltalaiset tottuivat natsien pystyttämiin keskitys- ja tuhoamisleireihin toisen maailmansodan alla ja aikana.

Luulisi siis, että kestävää rauhaa tavoiteltaisiin pakolaisongelman purkamisen kautta.

Mutta se ei selvästikään ole Suomen linja. On itse asiassa aika vaikea löytää laadullista eroa nykyisen ja entisten hallitusten välillä. Kaikki ne ovat kertoneet kannattavansa kahden valtion mallia, mutta eivät itsenäistä Palestiinan valtiota, johon pakolaisleireillä olevat miljoonat voisivat palata.

Suomen päivitetty kehyskertomus konfliktin ”juurisyistä” perustuu ”tasapainotettuun” arvioon siitä, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut. Kaikki vuotta vanhempi, kuten massiivisen pakolaisongelman synty, esitetään asiana, joka on niin ”monimutkainen”, ettei siitä itse asiassa kannata puhua.

Entä sitten se Hamasin harjoittama seksuaalinen väkivalta, mitä siitä pitäisi sanoa?

Ei se alkanut Gazasta. Se oli laajassa käytössä jo 1947 alkaneessa, sittemmin Israelin itsenäisyyteen johtaneessa sisällissodassa, jossa Israelin nimissä toimineet joukot puhdistivat noin 530 kylää alkuperäisistä, ei-juutalaisista asukkaistaan. Tästä juurisyystä ei Suomessa kuitenkaan puhuta.

Kuten ei myöskään sen seurauksista. Kun lupa tappaa olí itsenäisyystaisteluissa kerran hankittu, sitä lupaa oli helppo myös jatkossa käyttää. Jos joku on kiinnostunut lukemaan, miten homma sittemmin eteni, yksi hyvä lähde on länsikeskeisten uutistoimitusten vihaama Al Jazeera.

Oma käsitykseni harjoitetun väkivallan luonteesta jäsentyi vasta 1980-luvulla, kun Israelin rahoittama, maroniittikristityistä koottu palkka-armeija tunkeutui 16. – 18.9.1982 Etelä-Libanonissa sijaitseville Shatilan ja Sabran pakolaisleireille ja tappoi ehkä noin 3500 pakolaista, Israelin vartioidessa leirien ulospääsyreittejä.

Kuvaavaa joukkotuhonnalle oli, että tarkkaa uhrilukua ei kukaan vieläkään tiedä.

Syy tietämättömyyteen kuitenkin tiedetään. Ennen kuin ”riippumattomat” tarkkailijat pääsivät todentamaan tuhonnan kulkua ja seurauksia, siivoojat olivat jo tehneet tehtävänsä. Mutta kiitos kirjailija Jean Genet´n neljän tunnin aikana tekemien havaintojen, harjoitetun väkivallan luonne tuli kartoitetuksi.

Yksi havainto oli se, että tapettujen joukossa oli paljon nuoria naisia. Toinen oli se, että heiltä oli katkottu sormia. Kolmas oli se, että ennen ampumista heidät oli raiskattu. Mitä siis oli tapahtunut? Ja mikä taho tai tahot tästä kaikesta ottavat vastuun?

Pienen aprikoinnin jälkeen selvisi tapahtumien järjestys. Ensin naiset oli raiskattu, sitten – siis kunkin raiskauksen jälkeen – oli pihdeillä katkaistu yksi sormi ja lopuksi, kun kaikki sormet oli katkottu, ammuttiin luoti päähän. Ja kaikki tämä tapahtui Israelin armeijan tieten ja tuella.

Mutta mistä vastuunkantoon tulee, niin enpä vaan ole huomannut. En myöskään viime syksynä, kun tietoja Hamasin harjoittamasta väkivallasta ryöpsähti julkisuuteen. Niistä tuli oma asiansa, noin 80 vuotisen konfliktin juurisyy, jonka tehtävänä oli oikeuttaa kaikki se, mitä Israel on sittemmin tehnyt.

Pari viikkoa sitten Shatilan ja Sabran verilöylystä tuli kuluneeksi 42 vuotta.

Mutta kukapa sitä enää muistaisi. Suomen hallituksen katsannossa se on ollutta ja mennyttä. Huomionarvoista on vain se, mitä viime lokakuussa tapahtui ja se ”oikeutettu” reaktio, mitä siitä seurasi. Kuuden miljoonan palestiinalaisen kituutus pakolaisleireillä jatkuu.

Se on realismia, josta hallituksemme ei selvästikään halua tinkiä. Se realismi ei laadullisesti poikkea siitä, mitä Saksan yhdistämisen isä Otto von Bismarck (1.4.1818–30.7.1898) ajoi ”verellä ja raudalla”. Moraalista ei pisteitä jaettu, eikä vieläkään jaeta.

Erkki Laukkanen
6.10.2024