Pari pointtia Suomen varovaisesta ulkopolitiikasta
Maailman enemmistön
kannasta poiketen Suomen istuva hallitus ei ole ottanut kantaa Palestiinan
valtion perustamisen puolesta. Sana, jolla tätä sivullisuutta on perusteltu, on
”varovaisuus”. On mm. annettu ymmärtää, että näin menetellen Suomi välttää
syytöksen antisemitismistä.
Erityisesti meneillään olevan Gazan sodan aikana Suomi on
ollut varovainen Israelin sotatoimiin kohdistamassaan kritiikissä ja
pidättäytynyt äänestämästä YK:n ensimmäisen Gazan sotaa koskevan
tulitaukoesityksen puolesta. Eikä linja ole siitä sittemmin kirkastunut.
Mihin tämä varovaisuuspuhe
oikein perustuu?
Minun nuoruudessani 1970-luvulla oli mahdollista tehdä ero sionismin
ja semitismin välillä. Oli esimerkiksi mahdollista kritisoida palestiinalaisten
asuttamien maa-alueiden pakkolunastamista juutalaisvaltion käyttöön
leimautumatta samalla juutalaisvastaiseksi, antisemitistiksi.
Käsitteellisesti sen pitäisi olla mahdollista myös tänään,
mutta käytäntö on toinen. Jos tuomitset Israelin laittoman miehityksen
esimerkiksi 1967 valloitetulla Länsirannalla, sinut vuorenvarmasti tuomitaan
antisemitismistä kaikkine siihen liittyvine seurauksineen.
Ja mitä kansainväliseen
oikeuteen tulee, niin puhe
symmetrisestä ja sääntöpohjaisesta
maailmanjärjestyksestä menettää helposti
merkityksensä,
kun tarkasteltavaksi tulee Israelin valloitusten tuomittavuus ja
palestiinalaisten oikeus omaan valtioonsa.
Miten tähän on tultu?
Alan kirjallisuudessa (mm. täällä
ja täällä)
asia on varsin seikkaperäisesti perattu. Mutta juuri siksi ei voi kuin
ihmetellä sitä teosofista, valitun kansan raamatullisiin erioikeuksiin
perustuvaa tarinointia Lähi-Idän ainoasta demokratiasta, joka Suomenkin
ulkopoliittisen puheen kaikupohjaksi on nyt tullut.
Ja vaikka sama tarkoitushakuinen kehyskertomus on saanut
vankan jalansijan myös monissa muissa länsimaissa, Suomessa sionismista
näyttäisi tulleen uuden ulkopolitiikkamme kulmakivi. Eikä Gazassa menossa oleva
kansanmurha näyttäisi kyseenalaistavan ulkopolitiikkamme sionistista
painotusta.
Historiallisesti katsoen ei
tietenkään ole harvinaista, että
Herran kansa ottaa myös herrakansan roolin. Mutta aina näin
pääsee käymään, kansainvälinen
oikeus menettää ohjausvaikutuksensa ja tilalle tulee jotakin
spekulatiivista,
globaalista valtapolitiikasta johdettua tarinointia arvopohjaisesta realismista.
Otetaan esimerkiksi nämä asehankinnat Israelista.
Yhtäältä niistä tulisi pidättäytyä siksi, että Israel on ekspansiivinen
ja sotaa käyvä maa. Mutta toisaalta ei pidäkään, koska Israelista hankitut
aseet ovat parasta, mitä rahalla saa. Eikä USA:lla, Suomen tärkeimmällä
liittolaisella, ole mitään näitä hankintoja vastaan. Isossa kuvassa ne
palvelevat samaa liittokuntaa, länttä.
Mutta ei varmasti ole sattumaa, että Israelista hankituilla
asejärjestelmillä on melkein aina jokin raamatullinen viite, kuten Samson,
Jericho, David ja Cabriel, joista ainakin kaksi viimeksi mainittua – ilma- ja
meritorjuntaohjus - on hankittu myös Suomeen. Myös sotilasoperaatioita on
nimetty vastaavalla tavalla.
Raamatullisella
nimillä on tavoiteltu suuren yleisön
hyväksyntää Jumalan valitseman kansan historialliselle tehtävälle. Ja samassa
tarkoituksessa niitä Suomessakin on käytetty. Näin Israelista ostetut aseet saadaan
näyttämään ikään kuin Jumalan kuittaamina asehankintoina.
Kun siis tilaat aseesi Israelista, saat kaupan päälle
ikioman evankeliumin. Ja jos ruumiita sattuu tulemaan – ja niitä totisesti on
tullut – niin nehän ovat vain filistealaisiin rinnastettavia, Israelin ikuisia viholliskansoja,
joiden kuuluukin kuolla.
Oma merkityksensä on toki myös sillä, että Israelista
ostetut aseet ovat uusinta uutta, monissa tuoreissa sodissa ja konflikteissa
testattuja. Mutta lähes aina testijoukkona on ollut se kansa, palestiinalaiset,
joiden oikeutta omaan valtioon Suomi ei siis omaa ”varovaisuuttaan”
alleviivaten halua vieläkään tunnustaa.
Ei siitäkään huolimatta, että sodankäynti Israelin ja
palestiinalaisten alkaa muistuttaa Suomessa talvella 1596–1597 käytyä
nuijasotaa, jossa kapinaan nousseet talonpojat mieluummin tapattivat itsensä
kuin suostuivat jatkamaan silloisen sota-aatelin alistamina.
Valmius vaikka kollektiiviseen itsemurhaan näyttääkin olevan
lähes ainoa asia, jota terrorismin vastaista ”epäsymmetristä” sotaansa käyvä
länsi nyt kavahtaa. Näin ei siis pitänyt käydä. Tiedon odotettavissa olevista tappioista
– ehkä yhden suhde sataan – piti taata rauha myös maailman suurimmassa
avovankilassa.
Ongelma on nyt se, että 2000-luvulla palestiinalaisten alistamisesta
on tullut entistä selvempi osa konservatiivista
sivilisaatiopolitiikkaamme. Olisi väärin
sanoa, että ongelma on syntynyt Suomen nykyisen hallituksen aikana. Mutta
nykyisen hallituksen aikana suunta on selvästikin voimistunut.
Onko Suomen ”varovaiselle” ulkopolitiikalle siis katetta?
Eipä juuri. Pidättäytymällä Palestiinan valtion
tunnustamisesta Suomi pikemminkin eskaloi kuin ehkäisee eskaloitumista. Eikä Lähi-idän
kriisin sovittelulla selvästikään ole enää edes sitä merkitystä, mitä Suomen
ulkopoliittiselta puheelta on perinteisesti edellytetty.
Jos joku todellakin näkee tässä jotakin periaatteellisesti
kestävää, olisi kiva kuulla. Itse en siihen yksinkertaisesti kykene.
Erkki Laukkanen
17.9.2024
Takaisin |