Sinipunan paluu?
SDP:n eduskuntaryhmän selvän enemmistön tuki Orpon-Purran
hallituksen ajamalle ”käännytyslaille” on herättänyt keskustelua. Syyksi tuelle
on esitetty mahdollisuus paluusta kokoomuksen ja demareiden muodostamaan
valta-akseliin, ns. sinipunaan.
No, väreistä viis – minusta ne ovat menettäneet poliittisen
merkityksensä jo kauan sitten – mutta keskusta – oikeistolaisen valta-akselin
elvyttämiselle löytyy tiettävästi kannattajia myös sinipunan perinteisistä
apupuolueista sekä työmarkkinajärjestöistä.
Millaisista poliittisista linjauksista sinipunan uusi
tuleminen voisi nousta?
Sitä minä en tiedä, niin perusteellisesti sinipunan aiempi
kehyskertomus vastuullisesta taloudenpidosta, työelämän kolmikantaisesta
sääntelystä ja heikomman osapuolen suojelusta on nyt muuttunut. Ja se muutos
alkoi jo edellisen sinipunan, Paavo Lipposen hallinnon aikana 1995 - 2003.
Mitä erityisesti kolmikantaan tulee, sen sisällöllinen
hajoaminen oli jo vuonna 2005 niin pitkällä, että kirjoitin siitä blogin
otsikolla Kolmikanta ja
sen jälkeen. Jo silloin oli nähtävissä, että kolmikanta on
supistunut arvopohjaisesta ajattelutavasta eräänlaiseksi sisäpiirin keskinäiseksi
diilausmenetelmäksi.
Ja viime vuosina vauhti on vain kiihtynyt, koska ideologisesti
ja periaatteellisesti johdonmukaiselle kehyskertomukselle ole enää sellaista
tarvetta kuin vielä 1990-luvulla oli. Samaa tarkoittaen Timo Soini puhui tämän
aamun Jälkiviisaissa ideologiat
ja juridiikan ylittävästä valtapoliittisesta käyttäytymisestä.
Mutta kuinka pitkälle se riittää?
Sitäkään minä en tiedä, koska uudessa poliittisessa
kulttuurissamme on niin vähän ohjelmallista vuorovaikutusta. Ideologisen
leimautumisen pelossa vaaleihin mennään jopa ilman vaaliohjelmia. Ja jos
ohjelmia kirjoitetaan niiden ilmaisumuodot ovat niin retorisia, ettei niistä
Erkkikään ota selvää.
Suomessa poliittinen vaihdanta on typistynyt ns.
luottomiesten väliseen luottamukselliseen vaihdantaan tyyliin ”rapsuta sinä
minua, niin minä rapsutan sinua”. Enkä näin sanoessani puhu mistään
salaliitosta, vaan vallankäyttöelinten solmukohdissa vaikuttavasta
sisäpiiristä, joita on kaikissa demokratioissa.
Ilmiö on sukua korruptiokirjallisuudesta tutulle
poliittiselle korruptiolle, jossa demokratia ja sen instituutiotovat salamyhkäisen
koplaamisen ennakkoehto. Ilman luottamusta demokratiaan ja sen lahjomattomiin
instituutioihin, mittava sisäpiirin keskinäinen ja salattu vaihdanta ei olisi
mahdollista.
Mutta mitä sisällöllistä myytävää heillä voisi olla?
No, sitäkään minä en tiedä. Mutta sujuvan vaihdannan
ennakkoehto on, että kaikilla sisäpiirin jäsenillä on sekä myytävää että
ostettavaa. Jos ei ole, sisäpiirin jäsenyys ja sen keskinäiset edut ovat
kaltevalla pinnalla. Sekä ostettavaa että myytävää on siten usein oltava yli
sen, mitä oman puolueen ohjelmassa lukee.
Kyllähän myös SDP
vaaliohjelmassaan edellytti
”ihmisoikeuksien kunnioittamista ja kansainvälisten
sopimusten noudattamista
kaikkialla”, mutta käännytyslaista
äänestettäessä nämä seikat
hävisivät ”kansalliselle
turvallisuudelle” ja ”välineellistetylle
maahanmuutolle”.
Nähtäväksi jää, johtaako SDP:n valtataktinen äänestäminen
toivottuun tulokseen, sinipunan syntysanoihin, kuten Timo Soini aamun Jälkiviisaissa
ennusti. Itse en ole siitä ollenkaan varma. Takinkäännös turvapaikan
hakuoikeutta koskevassa asiassa ei yhteistyön pohjaksi riitä.
Kolmatta linjaa takaisin?
Periaatteessa sinipunan yhteistyön aatteelliseksi pohjaksi
voisi sopia Anthony Giddensin 1990-luvulla hahmottelema kolmas tie
uusliberalismin ja sosialidemokratian välissä. Siitähän myös hiljattain valtaan
nousseen Iso-Britannian työväenpuolueen puheenjohtaja Keir Starmer on
puhunut.
Mutta kyllä sekin tie on niin tuhdisti korukielellä
kuorrutettu, ettei siitä uuden sinipunan aatteelliseksi pohjaksi ole sen
enempää kuin siitä oli vuosituhannen vaihteessa: aluksi sen nimeen vannottiin,
mutta kiitos käsitteen sisäisten ristiriitojen sekin into lopahti
finanssijohtoisen kapitalismin lamaan vuosina 2008 – 2009.
Totta kuitenkin on, että kolmas linja – ainakin
pääpiirteissään – sisältyy EU:n vuonna 2007 hyväksymään uuteen
työmarkkinamalliin, joustoturvaan, jossa työsuhdeturva, jonka merkitystä
ay-liike on perinteisesti alleviivannut, on korvattu oletetulla, lisäjoustojen
tuottamalla työllisyysturvalla.
Mutta on vaikea nähdä, että SDP ja sen mahdolliset
apupuolueet voisivat tällä tiellä enää jatkaa. Se tuli nähdäkseni selväksi
viime talvella irtisanomismenettelyn helpottamista koskevissa äänestyksissä
Suomen eduskunnassa. Johonkin se valtataktisenkin äänestämisen rajaa täytyy
piirtää.
Mitä tästä päättelemme?
Valtataktisesti sinipuna on yhtä mahdollinen nyt kuin
vuosituhannen vaihteessa. Mutta sen aatteelliset ja ohjelmalliset perusteet
ovat nyt huomattavasti enemmän levällään kuin ne vuosituhannen vaihteessa
olivat. Jos yksi eriarvoisuusregiimi korvataan toiselle, mikä oikeasti muuttuu?
Ei hyvältä näytä.
Erkki Laukkanen
21.7.2024
Takaisin |