| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Mitä aivovuodon varaan voi laskea?

Aivovuodolla tarkoitetaan korkeasti koulutettujen henkilöiden muuttoliikettä maasta toiseen, yleensä kehittyvistä maista kehittyneisiin maihin. Mutta, kuten pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa on huomattu, aivovuotoa voi esiintyä myös horisontaalisesti, kehittyneiden maiden välillä.

On siis aika kysyä, mikä on aivovuodon poliittinen merkitys?

Aivovuodon syynä voivat olla erot työoloissa, palkkatasossa tai urakehitysmahdollisuuksissa lähtö- ja kohdemaiden välillä. Mutta syynä voivat olla myös – kuten viime aikoina korostetusti ovat olleet - sodat, ympäristökatastrofit ja ilmastonmuutoksen vaikutukset.

2000-luvulla, kun kilpailu osaavasta työvoimasta on voimistunut, aivovuoto on johtanut dramaattisiin muutoksiin maailmantaloudessa. Esimerkiksi USA:ssa on nykyään enemmän afrikkalaisia insinöörejä kuin koko Afrikan mantereella. Ja niin on myös afrikkalaisia sairaanhoitajia Euroopassa.

Mutta aivovuodon vaikutukset voivat olla myös positiivisia.

Aivovuoto voi edistää koulutusta lähdemaissa, koska siellä asuvat ihmiset näkevät sen passina tulevalle maastamuutolle. Se voi myös vahvistaa lähtömaan talouskasvua ehdolla, että maasta muuttaneiden rahalähetykset kotimaahan ylittävät aivovuodon aiheuttamat taloudelliset menetykset.

Jos rahalähetykset ja käänteinen aivovuoto, muutto takaisin lähtömaahan, jäävät alle sen, mitä lähtömaa olisi kouluttamastaan työvoimasta itse hyötynyt, elintasoerot lähtömaiden ja kohdemaiden välillä kasvavat tavalla, jota ei voi pitää sosiaalisesti kestävänä kehityksenä.

Siksi aivovuodon valjastaminen politiikan välineeksi on poliittisesti häijy valinta. Ja vaikka häijyys sivuutettaisiin – sehän voidaan perustella myös kansallisella itsekkyydellä – jäljelle jää kysymys keinoista: miten globaalien työvoimavirtojen hallinta voi onnistua, kun se ei tahdo onnistua edes kansallisesti?

Miten nämä haasteet on ymmärretty Suomessa?

No, eipä juuri mitenkään. Hyvä esimerkki tästä on pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelma. Sen mukaan maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka jaetaan entistä selvemmin työperäiseen ja muuhun, lähinnä turvan- ja suojelun tarpeeseen perustuvaan maahanmuuttoon.

Työperäistä maahanmuuttoa luvataan helpottaa, muuta maahanmuuttoa rajoittaa. Erilaisilla hatusta tempaistuilla tulorajoilla ja nuhteettomuusvaatimuksilla tehdään kuitenkin selväksi, että myös työperäinen ja velvoitteensa tunnollisesti hoitava maahanmuuttaja pysyy löysässä hirressä.

Jos vuositulot jäävät alle 40 tonnin ja kielitaitovaatimus ei täyty, oleskelulupaa ei tule ja edessä voi olla nopeutettu maasta poistaminen. Kansalaisuuden saamista koskevat tiukennusesitykset on tarkoitus tuoda eduskuntaan jo syksyllä 2023. Ulkomaalaislain vuoro tulee keväällä 2024.

Mistä Suomeen sitten jatkossa tultaisiin?

Maahanmuuton valtavirta on jo kauan tullut ns. kolmansista, EU- ja ETA-alueen ulkopuolisista maista. Esimerkiksi viime vuonna, kun Suomen nettomaahanmuutto oli ennätykselliset 34 363 ihmistä, eniten tulijoita oli Venäjältä, Ruotsista, Intiasta, Virosta ja Filippiineiltä.

Tähän hallitusohjelma tapailee muutosta lupaamalla täydentävää työvoimaa ”ensisijaisesti” EU- ja ETA-alueelta. Kolmansista maista maahanmuuton painopisteenä ovat ”korkeakoulutetut ja työntekijät sellaisilla aloilla, jotka voidaan aidosti todentaa työvoimapula-aloiksi”.

Minun tiedossani ei ole sellaista arviointitapaa, jolla työvoimapulan aitous ja luonne voitaisiin kiistatta täsmentää. Kuten ei myöskään keinoa, jolla nimetyille pula-aloille saataisiin haluttu määrä halutunlaista työvoimaa kuvitelluista – so. nimeämättä jätetyistä - kolmansista maista.

Mutta sen toki tiedän, että EU- ja ETA-alueelta työvoimaa on tähänkin asti tullut toivottua vähemmän, eikä ole mitään perusteltua syytä olettaa, että virta EU- ja ETA-maista Suomeen voisi olennaisesti lisääntyä. Käytännössä työperäisen maahanmuuton lisäämisen keinoksi jää siis aivovuoto kolmansista maista.

Miten tämä maahanmuutto muuttaisi tilannettamme?

Hallitusohjelmassa kotouttamistoiminnan ”vahvistamisen” työllisyysvaikutuksia arvioidaan sen toiseksi viimeisellä sivulla, osana 100 000 uutta työllistä tuottavaa työllisyysohjelmaa. Mutta siinäkään taulukossa ei arvioida, mikä kotouttamistoiminnan määrällinen työllisyysvaikutus olisi.  

Itse en kotouttamistoiminnan ”vahvistamiseen” usko. Hallitusohjelman kieli ja sen ilmaisumuodot, joissa maahanmuuttajat karrikoidaan potentiaalisiksi varkaiksi, kielii pikemminkin aktiivisen kotouttamispolitiikan typistämisestä eräänlaiseksi valvonta- ja rankaisuautomaatiksi, kepiksi ilman porkkanaa.

Hallitusohjelma ei myöskään kerro, miten kulttuurista ja sosiaalista sopeutumista ”tehostettaisiin”, miten vastuu kuntien ja valtiovallan välillä kotouttamisessa jatkossa jaettaisiin, miten hallitus lisäisi kiinnostusta työnhakuun Suomessa ja mitä tämä kaikki saisi jatkossa maksaa.

Mutta muitakin ongelmia on.

Jo nyt suuri osa maahanmuuttajista tulee Suomeen lähetettyinä työntekijöinä ja vuokratyövoimana, osana yritysten omia tai keskinäisiä, pääosin ei-julkisia palveluverkostoja. Siten myös heidän työehtonsa ja paikkansa työorganisaatiossa määräytyvät eri tavalla kuin kantasuomalaisten kohdalla.

Ei tarvitse olla mikään visionääri nähdäkseen, että yleistyessään tämä toimintamalli johtaa entistä vahvempaan vastakkainasetteluun itse työehtonsa neuvottelevan kotoperäisen ydintyövoiman ja ulkomaisen, lähinnä kolmansista maista tulevan, viilattua TES:iä soveltavan apu- ja kausityövoiman välillä.

Pohjimmiltaan tämä vastakkainasettelu kiteytyy kysymykseen kohtuullisista, toimeentulon turvaavista palkoista. Euroopan sosiaalisen peruskirjan 4.1 artiklan mukaan kohtuullisen palkan pitäisi olla vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Kokoaikatyössä se tarkoittaisi noin 2250 bruttokuukausipalkkaa.

Se on huomattavasti enemmän kuin julkisuudessa pyörinyt 1600 euroa kuussa.

Mutta valitettavasti Suomi ei ole ratifioinut tätä artiklaa ja hyväksyy siten käytännössä myös selvästi toimeentulominimiä pienemmät palkat, kunhan ne vain on muodollisesti oikein sovittu. Näin menetellen myös ay-liikkeestä on tullut kotoperäisen ja ulkomaisen työvoiman vastakkainasettelua ylläpitävä tekijä.

Muissa Länsi-Euroopan maissa tätä ongelmaa ei ole: niissä on jo kauan sitten – ainakin periaatteessa – sitouduttu kohtuullista, toimeentulon turvaavaa palkkaa koskevaan tavoitteeseen, mikä varmasti on huomattu myös niissä väestöryhmissä, jotka pohtivat muuttamista johonkin EU-maahan.

On siis korkea aika ratifioida kohtuullista palkkaa koskeva tavoite.

Olen myös varma, että sinä päivänä, kun Suomikin kohtuullista palkkaa koskevan poliittisen tavoitteen ratifioi, matalapalkkakysymyksestä tulee sekä kotoperäistä että ulkomaista työvoimaa yhdistävä edunvalvontakysymys.

Siinä meillä olisi tarjolla aito politiikkavaihtoehto, joka ei olisi niin selvässä ristiriidassa globaalin ja sosiaalisesti kestävän kehityksen kanssa kuin mitä pääministeri Orpon hallituksen ohjelman muukalaiskammoinen maahanmuuttopolitiikka on.  

Miksi emme tarttuisi siihen?

 

Erkki Laukkanen

29.6.2023

 

Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka