Mitä aivovuodon varaan voi laskea?
Aivovuodolla tarkoitetaan korkeasti koulutettujen
henkilöiden muuttoliikettä maasta toiseen, yleensä kehittyvistä maista
kehittyneisiin maihin. Mutta, kuten pääministeri Petteri Orpon
hallituksen ohjelmassa on huomattu, aivovuotoa voi esiintyä myös
horisontaalisesti, kehittyneiden maiden välillä.
On siis aika kysyä, mikä on aivovuodon poliittinen merkitys?
Aivovuodon syynä voivat olla erot työoloissa, palkkatasossa
tai urakehitysmahdollisuuksissa lähtö- ja kohdemaiden välillä. Mutta syynä voivat
olla myös – kuten viime aikoina korostetusti ovat olleet - sodat,
ympäristökatastrofit ja ilmastonmuutoksen vaikutukset.
2000-luvulla, kun kilpailu osaavasta työvoimasta on
voimistunut, aivovuoto on johtanut dramaattisiin muutoksiin maailmantaloudessa.
Esimerkiksi USA:ssa on nykyään enemmän afrikkalaisia insinöörejä kuin koko
Afrikan mantereella. Ja niin on myös afrikkalaisia sairaanhoitajia Euroopassa.
Mutta aivovuodon vaikutukset voivat olla myös positiivisia.
Aivovuoto voi edistää koulutusta lähdemaissa, koska siellä
asuvat ihmiset näkevät sen passina tulevalle maastamuutolle. Se voi myös
vahvistaa lähtömaan talouskasvua ehdolla, että maasta muuttaneiden
rahalähetykset kotimaahan ylittävät aivovuodon aiheuttamat taloudelliset
menetykset.
Jos rahalähetykset ja käänteinen aivovuoto, muutto takaisin
lähtömaahan, jäävät alle sen, mitä lähtömaa olisi kouluttamastaan työvoimasta
itse hyötynyt, elintasoerot lähtömaiden ja kohdemaiden välillä kasvavat
tavalla, jota ei voi pitää sosiaalisesti kestävänä kehityksenä.
Siksi aivovuodon valjastaminen politiikan välineeksi on
poliittisesti häijy valinta. Ja vaikka häijyys sivuutettaisiin – sehän voidaan
perustella myös kansallisella itsekkyydellä – jäljelle jää kysymys keinoista:
miten globaalien työvoimavirtojen hallinta voi onnistua, kun se ei tahdo
onnistua edes kansallisesti?
Miten nämä haasteet on ymmärretty Suomessa?
No, eipä juuri mitenkään. Hyvä esimerkki tästä on pääministeri
Petteri Orpon hallituksen ohjelma. Sen mukaan maahanmuutto- ja
kotouttamispolitiikka jaetaan entistä selvemmin työperäiseen ja muuhun, lähinnä
turvan- ja suojelun tarpeeseen perustuvaan maahanmuuttoon.
Työperäistä maahanmuuttoa luvataan helpottaa, muuta
maahanmuuttoa rajoittaa. Erilaisilla hatusta tempaistuilla tulorajoilla ja
nuhteettomuusvaatimuksilla tehdään kuitenkin selväksi, että myös työperäinen ja
velvoitteensa tunnollisesti hoitava maahanmuuttaja pysyy löysässä hirressä.
Jos vuositulot jäävät alle 40 tonnin ja kielitaitovaatimus
ei täyty, oleskelulupaa ei tule ja edessä voi olla nopeutettu maasta
poistaminen. Kansalaisuuden saamista koskevat tiukennusesitykset on tarkoitus
tuoda eduskuntaan jo syksyllä 2023. Ulkomaalaislain vuoro tulee keväällä 2024.
Mistä Suomeen sitten jatkossa tultaisiin?
Maahanmuuton valtavirta on jo kauan tullut ns. kolmansista,
EU- ja ETA-alueen ulkopuolisista maista. Esimerkiksi viime vuonna, kun Suomen
nettomaahanmuutto oli ennätykselliset 34 363 ihmistä, eniten tulijoita oli Venäjältä,
Ruotsista, Intiasta, Virosta ja Filippiineiltä.
Tähän hallitusohjelma tapailee muutosta lupaamalla täydentävää
työvoimaa ”ensisijaisesti” EU- ja ETA-alueelta. Kolmansista maista maahanmuuton
painopisteenä ovat ”korkeakoulutetut ja työntekijät sellaisilla aloilla, jotka
voidaan aidosti todentaa työvoimapula-aloiksi”.
Minun tiedossani ei ole sellaista arviointitapaa, jolla
työvoimapulan aitous ja luonne voitaisiin kiistatta täsmentää. Kuten ei myöskään
keinoa, jolla nimetyille pula-aloille saataisiin haluttu määrä halutunlaista
työvoimaa kuvitelluista – so. nimeämättä jätetyistä - kolmansista maista.
Mutta sen toki tiedän, että EU- ja ETA-alueelta työvoimaa on
tähänkin asti tullut toivottua vähemmän, eikä ole mitään perusteltua syytä
olettaa, että virta EU- ja ETA-maista Suomeen voisi olennaisesti lisääntyä. Käytännössä
työperäisen maahanmuuton lisäämisen keinoksi jää siis aivovuoto kolmansista
maista.
Miten tämä maahanmuutto muuttaisi tilannettamme?
Hallitusohjelmassa kotouttamistoiminnan ”vahvistamisen”
työllisyysvaikutuksia arvioidaan sen toiseksi viimeisellä sivulla, osana
100 000 uutta työllistä tuottavaa työllisyysohjelmaa. Mutta siinäkään
taulukossa ei arvioida, mikä kotouttamistoiminnan määrällinen työllisyysvaikutus
olisi.
Itse en kotouttamistoiminnan ”vahvistamiseen” usko.
Hallitusohjelman kieli ja sen ilmaisumuodot, joissa maahanmuuttajat karrikoidaan
potentiaalisiksi varkaiksi, kielii pikemminkin aktiivisen kotouttamispolitiikan
typistämisestä eräänlaiseksi valvonta- ja rankaisuautomaatiksi, kepiksi ilman
porkkanaa.
Hallitusohjelma ei myöskään kerro, miten kulttuurista ja sosiaalista
sopeutumista ”tehostettaisiin”, miten vastuu kuntien ja valtiovallan välillä
kotouttamisessa jatkossa jaettaisiin, miten hallitus lisäisi kiinnostusta
työnhakuun Suomessa ja mitä tämä kaikki saisi jatkossa maksaa.
Mutta muitakin ongelmia on.
Jo nyt suuri osa maahanmuuttajista tulee Suomeen
lähetettyinä työntekijöinä ja vuokratyövoimana, osana yritysten omia tai
keskinäisiä, pääosin ei-julkisia palveluverkostoja. Siten myös heidän
työehtonsa ja paikkansa työorganisaatiossa määräytyvät eri tavalla kuin kantasuomalaisten
kohdalla.
Ei tarvitse olla mikään visionääri nähdäkseen, että
yleistyessään tämä toimintamalli johtaa entistä vahvempaan vastakkainasetteluun
itse työehtonsa neuvottelevan kotoperäisen ydintyövoiman ja ulkomaisen, lähinnä
kolmansista maista tulevan, viilattua TES:iä soveltavan apu- ja kausityövoiman
välillä.
Pohjimmiltaan tämä vastakkainasettelu kiteytyy kysymykseen
kohtuullisista, toimeentulon turvaavista palkoista. Euroopan sosiaalisen
peruskirjan 4.1 artiklan mukaan kohtuullisen palkan pitäisi olla vähintään 60
prosenttia maan nettokeskipalkasta. Kokoaikatyössä se tarkoittaisi noin 2250 bruttokuukausipalkkaa.
Se on huomattavasti enemmän kuin julkisuudessa pyörinyt 1600
euroa kuussa.
Mutta valitettavasti Suomi ei ole ratifioinut tätä artiklaa ja
hyväksyy siten käytännössä myös selvästi toimeentulominimiä pienemmät palkat,
kunhan ne vain on muodollisesti oikein sovittu. Näin menetellen myös ay-liikkeestä
on tullut kotoperäisen ja ulkomaisen työvoiman vastakkainasettelua ylläpitävä tekijä.
Muissa Länsi-Euroopan maissa tätä ongelmaa ei ole: niissä on
jo kauan sitten – ainakin periaatteessa – sitouduttu kohtuullista, toimeentulon
turvaavaa palkkaa koskevaan tavoitteeseen, mikä varmasti on huomattu myös
niissä väestöryhmissä, jotka pohtivat muuttamista johonkin EU-maahan.
On siis korkea aika ratifioida kohtuullista palkkaa koskeva
tavoite.
Olen myös varma, että sinä päivänä, kun Suomikin kohtuullista
palkkaa koskevan poliittisen tavoitteen ratifioi, matalapalkkakysymyksestä
tulee sekä kotoperäistä että ulkomaista työvoimaa yhdistävä
edunvalvontakysymys.
Siinä meillä olisi tarjolla aito politiikkavaihtoehto, joka
ei olisi niin selvässä ristiriidassa globaalin ja sosiaalisesti kestävän
kehityksen kanssa kuin mitä pääministeri Orpon hallituksen ohjelman muukalaiskammoinen
maahanmuuttopolitiikka on.
Miksi emme tarttuisi siihen?
Erkki Laukkanen
29.6.2023
Takaisin |