Miksi venäläiset oligarkit hakeutuivat Lontooseen?

Lontoossa on enemmän ulkomaisia pankkeja kuin missään muualla. Osake- ja johdannaiskaupalla mitattuna Lontoo onkin yksi suurimmista finanssikeskuksista.  New York on toki vielä Lontootakin suurempi, mutta suurin sen asiakkaista on kotimaisia toimijoita.

Lontoo tunnetaan nykyään myös nimellä Londongrad. Pilkkanimellä – se on muunnelma Leningradista - viitataan siihen, että suuri osa Lontoon uusista raharuhtinaista on Venäjän hallinnon kanssa yhteistyötä tekeviä oligarkkeja.  Pohdin seuraavassa sitä, miksi valituksi tuli juuri Lontoo.

Pääasiallisena lähteenäni käytän Oliver Bullough’n kirjaa Maailman hovimestari (Butler to the World, Profile Books, 2022). Se on kirja siitä, kuinka Britanniasta tuli suurliikemiesten, veronvälttelijöiden, kleptokraattien ja rikollisten palvelija ja rahanpesijä – alansa suurin.

Cityn menestys ja kasvu on suurelta osin perustunut siihen, että sille on kelvannut kaikki raha riippumatta siitä, mikä esirikos – jos mikään – rahanpesun taustalla on mahdollisesti ollut. Kuten myös siihen, että laittoman ja laittoman erottaminen toisistaan on tehty käytännöllisesti mahdottomaksi.

Venäläisten toiminta Lontoossa alkoi parin sadan dollarin talletuksesta vuonna 1957.

Yksi syy Lontoon suosimiseen olivat tuona vuonna keksityt eurodollarit. Keksinnön nerokkuus piili siinä, että dollareita ei omistettu, ne olivat vain lainassa. Eurodollarit vapauttivat Lontoon Cityn lähes kaikesta puntapohjaisesta sääntelystä. Kuten myös muut maat omaan valuuttaansa perustuvasta sääntelystä.

Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana eurodollarimarkkinat mursivat kansallisten hallitusten suojaksi rakennetun Bretton Woods -järjestelmän (1959–1971), mahdollisuuden omaan rahapolitiikkaan. USA:lla ei ollut mitään tätä järjestelyä vastaan, sehän vain lujitti dollarin asemaa maailmanvaluuttana.

Eurodollarit kelpasivat myös Neuvostoliitolle. Olennaista ei ollut bisnes, jota Neuvostoliitto harrasti tuolloin todella vähän, vaan vähäisten reservien, kuten maan kultavarantoja vastaan nostettujen dollaritilien turvaaminen jäädyttämiseltä ja pakkolunastukselta jonkin poliittisen kriisin yhteydessä USA:ssa.

Bisnes ja oligarkit astuivat kuvaan vasta 1990-luvulla Venäjän tuotannollisen pääoman lännen tukeman epäonnistuneen yksityistämisen yhteydessä. Tällä ”vuosisadan varkaudella” on myös ollut varsin suuri vaikutus vuoden 2022 maailmanpoliittisen asetelman muotoutumiseen.

Lisätietoja epäonnistumisesta ja sen seurauksista saat tästä ja tästä.

Toinen syy oli Cityn varainhallintaan liittyvä salailu. Salailun ytimen muodostivat ns. haltijatilit, joiden todellista edunsaajaomistajaa on lähes mahdotonta selvittää. Ja jos jokin taho – esimerkiksi poliisi, verottaja tai muu tutkija – jonkin tilin perään sattui kyselemään, se siirtyi automaattisesti toiseen paikkaan.

1980-luvulla tulivat myös ns. rajoitetun vastuun yhtiöt, jotka nimensä mukaisesti rajoittivat yhtiöiden omistajien vastuut minimiin, ja erilaiset kuoriyhtiöt, joiden kautta omistaminen oli mahdollista – esimerkiksi verottajan harhauttamiseksi - hajottaa eri puolille maailmaa.

Ilman näitä Cityn luomia salailupalveluita tänä päivänä ei tarvitsisi arvuutella, mitä kanavia pitkin ja mihin suojasatamaan oligarkkien puhaltamat rahat lopulta päätyivät. Kuten ei myöskään sitä, mikä taho toimi Venäjän puhalluksen käynnistäjänä. On vaikea nähdä, että se olisi ollut joku muu kuin Lontoon City.

Salailupalvelujen kysyntä tuli oligarkeilta, mutta niiden tarjonta tuli Lontoon Citystä.

Kolmas syy oli se, että Britannialla on kaksi erilaista ulkopolitiikkaa. Ulkoministeriön ulkopolitiikka tukee demokratiaa, valtioiden suvereniteettia ja länsimaisia arvoja. Valtiovarainministeriön ja finanssiteollisuuden ulkopolitiikka taas toivottaa tervetulleeksi kaikkien niiden ihmisten rahat, jotka toimivat juuri päinvastoin.

Tämä näkyy myös venäläisten oligarkkien kohtelussa. Yhtäältä heidän käyttäytymistään moititaan, mutta toisaalta heidän käytössään ovat alusta lähtien olleet kaikki Cityn hovimestaripalvelut lasten harrastuksista omaisuuden piilottamiseen veroparatiisiverkoston ja erilaisten rajatun vastuun kuoriyhtiöiden kautta.

Toki vastaavia palveluita on myös muista finanssikeskuksista. Mutta hovimestaripalvelujen kilpavarustelussa City on aina ollut askeleen muita edellä. Muita näin tuhoisia kaksoisrooleja – yhtäältä avoimuuden ja demokratian puolesta, toisaalta niitä vastaan – on maailmasta vaikea löytää.

Kaiken tämän Bullough käsittelee kirjassaan hauskasti.

Hän rinnastaa Cityn hovimestaripalvelut Bertie Woosterin seikkailuhin TV-sarjassa Kyllä Jeeves hoitaa. Ilman hovimestariaan Bertie olisi päätynyt varattomuuteen alta aikayksikön. Hänen ”säädyllisyyttä” edellyttävät tätinsä olisivat pitäneet siitä huolen.

Mutta rahanpesuun mitään ”säädyllistä” ratkaisua ei ole tarjolla. Vaikka Lontoon rahanpesula on yksi maailman suurimmista talousrikoksista ikinä, toimenpiteet pesulan sulkemiseksi eivät ole edistyneet. Ja monille näyttäisi edelleen riittävän se, että käärme – Putinin oligarkit – karkotettaisiin paratiisista.

Siinä missä Putin käy sotaa alueellisista etupiireistä, Lontoon City ja muut rahanpesutaloudesta hyötyvät tahot käyvät sotaa finanssimaailman etupiireistä. Sodan olosuhteissa alueelliset ja finanssimaailman etupiirit ovat kuin kolikon kaksi puolta: ei toista ilman toista.

Hyvä esimerkki siitä on USA:n apulaisoikeusministeri Lisa O. Monacon lehdistötiedote  viime vuoden kesäkuulta: "Niille, jotka tukevat Venäjän hallintoa korruptiolla ja pakotteiden kiertämisellä: riistämme teiltä turvapaikan ja asetamme teidät vastuuseen".

Muut kuin Venäjän hallintoa tukevat voivat siis pestä rahojaan kuten tähänkin asti.

Voi olla, että Putinin hallinnolle myönteisten oligarkkien karkotus paratiisista onnistuu. Mutta entä sitten? Eikö ole oletettavaa, että sen jälkeen oligarkkien rahojen peseminen – kuten myös muu, normaali ja lakien mukainen liiketoiminta – hoidetaan jonkin toisen finanssikeskuksen kautta.

Rahanpesupalvelut ja muut finanssipalvelut voidaan jatkossa myös hajauttaa laajemmalle alueelle Lähi-Itään (Dubai?), Afrikkaan (Mauritius?), Aasiaan (Kazakstan?) ja Kauko-Itään (Hong Kong?) tavalla, joka tekee Lontoon Citystä huomattavasti nykyistä pienemmän finanssi-imperiumin.

Paljon tosin riippuu siitä, miten suuri yleisö – siis me, rehelliset ihmiset – asian näemme. Jos Ukrainan sota sumentaa finanssitalouden metsän puilta, ratkaisuksi rahanpesun yleiseen ongelmaan tarjotaan osittaisratkaisua, Putinia tukevien oligarkkien varojen jäädyttämistä ja mahdollista takavarikointia.

Tätä ratkaisua ennakoiden esitän yhden karkean laskelman.

YK arvioi, että maailmanlaajuisesti varoja pestään vuosittain noin 800 biljoonasta 2 triljoonaan dollaria, USA:n mittajärjestelmän mukaan esitettynä. Euroopassa käytössä olevan SI-järjestelmän ilmaistuna määrä vaihtelisi 800 miljardista 2 biljoonaan.

Venäjän oligarkkien osuutta tästä on vaikea arvioida. Mutta yhden hyvin tehdyn arvion mukaan vuosina 1994–2011 Venäjän talous menetti vähintään 211,5 miljardia Yhdysvaltain dollaria laittomissa rahavirroissa. Kaikista laittomista rahavirroista se on vain muutamia prosentteja, mutta suhteessa Venäjän omaan bruttokansantuotteeseen liki puolet.

Toisin sanoen: vaikka kaikki laittomat rahavirrat Venäjältä tukittaisiin, itse rahanpesutalous ja siitä seuraavat ongelmat, kuten varallisuuden yhtä selvempi keskittyminen maailman rikkaimmille, jäisi lähes entiselleen. Sen sijaan Venäjän oman talouden kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää saada vuoto tukittua.

Toivottavasti tähän keskusteluun saadaan kuitenkin uusi suunta, jonka tavoitteena on koko rahanpesutalouden purkaminen. Sen vaihtoehdon periaatteelliseen hahmottamiseen Bullough’n kirja antaa hyviä valmiuksia erityisesti Lontoon Cityn osalta.

Mutta poliittiset valmiudet rahanpesutalouden purkamiseksi on luotava erikseen.

Erkki Laukkanen
23.2.2023

Lähde:

Oliver Bullough (2022): Butler to the World: How Britain Become the Servans of Tycoons, Tax Dodgers, Kleptokraats and Criminals. Profile Books, 2022