Millainen yritys on Lockheed Martin?

Lockheed Martin on maailman suurin aseiden ja asejärjestelmien toimittaja ja olennainen osa USA:n sotateollista kompleksia. Lokakuun lopussa 2022 sen markkina-arvo oli 127,07 miljardia. Viimeisen vuoden aikana – kiitos Ukrainan sodan - yhtiön markkina-arvo on kasvanut 38 prosenttia.

Suomessa Lockheed Martin tunnetaan lähinnä valituksi tulleiden F35-hävittäjien tuottajana. Mutta toimenkuvaan kuuluu paljon muutakin, kuten kehittyneiden teknologiajärjestelmien, tuotteiden ja palveluiden tutkimus, suunnittelu, kehittäminen, valmistus, integrointi, ylläpito ja koulutus.

Kysymys ei siis näyttäisi olevan vaan yksittäisten aseiden ja asejärjestelmien hankinnasta, vaan huomattavasti pitemmälle menevästä yhteistyöstä, paikasta Lockheed-vetoisessa alihankintaketjussa.  

Millaisesta yrityksestä oikein puhumme?

Korviani alkoi kuumottaa jo runsas vuosi sitten, kun hävittäjähankintojen valmistelusta vastaava kenraali Lauri Puranen suitsutti televisiossa Lockheedin korruptionvastaista ohjelmaa. Se ei vastannut omaa käsitystäni yhtiöstä.

Tietoni yhtiöstä olin hankkinut osana Transparency Internationalin aseteollisuutta koskevaa hanketta noin 10 vuotta sitten. Tätä artikkelia varten päivitin tietojani aiemmin luotettavaksi osoittautuneista lähteistä. Eräitä näistä olen liittänyt artikkelini loppuun.

Tiivistäen voi sanoa, että lahjonta ja muu poliittisen päätöksenteon manipulointi ovat olennainen osa yhtiön menestystarinaa. Ilman aggressiivista poliittisen päätöksenteon manipulointia se ei olisi ilmeisesti koskaan olisi päässyt nykyiseen asemaansa USA:n sotateollisen kompleksin lippulaivana.

Sen osoittamiseksi tarkastelu on aloitettava aika kaukaa.

Ensimmäiset merkit Lockheedin harjoittamasta manipuloinnista tulivat jo 1950-luvulla, kun USA:n sotateollinen kompleksi vasta vielä etsi toimintamalliaan ja vaikutuskanaviaan. Mutta meni melkein 20 vuotta ennen kuin USA:n poliittinen järjestelmä näki firman toiminnassa tutkimisen arvoisia ongelmia.

Vuoden 1975 lopulla ja vuoden 1976 alussa senaattori Frank Churchin johtama Yhdysvaltain senaatin alakomitea päätteli, että Lockheedin hallituksen jäsenet olivat maksaneet ystävällisten hallitusten jäsenille sotilaslentokoneiden sopimusten takaamisesta.

Asiaa pöyhittäessä paljastui, että Lockheed oli maksanut 22 miljoonaa – nykyrahassa noin 200 miljoonaa - dollaria lahjuksia ulkomaisille viranomaisille neuvotellessaan lentokoneiden myynnistä niin sanotussa "vuosisadan kaupassa", joka oli yksi röyhkeimmistä lahjontakuvioista ikinä.

Vyyhti alkoi purkautua Länsi-Saksasta.

Ilmeni että Länsi-Saksan puolustusministeri Franz Josef Straussia ja hänen puoluettaan oli voideltu vähintään 10 miljoonalla dollarilla jo vuonna 1961. Puolue ja sen johtaja kiistivät syytökset. Asiakirjojen puutteen vuoksi – suuri osa niistä oli kadonnut – syytteitä ei kuitenkaan koskaan nostettu. 

Skandaalin italialainen haara koski lahjontaa ilmavoimien C-130 Hercules -kuljetuskoneiden hankinnassa. Poliisin sijaan mahdollista lahjontaa tutki poliittinen aikakauslehti L'Espresso.  Syytteitä ei nostettu, mutta skandaalin välttämiseksi presidentti Giovanni Leone katsoi parhaaksi erota virastaan elokuussa 1978.

Japanissa Lockheed palkkasi rikollispomo Yoshio Kodaman konsultiksi hankkeeseen, jonka tavoitteena oli saada All Nippon Airways (ANA) hyväksymään Lockheedin tarjous L-1011 TriStar -tyypin koneista.  Saadakseen sopimuksen ANA:lta Lockheed maksoi todistetusti ainakin 8,3 miljoonaa dollarin lahjukset.

Ja ne lahjukset purivat.

Lokakuussa 1972 ANA ilmoitti päätöksestään hyväksyä Lockheed tarjous. Pääministeri sai kaupasta 1,7 miljoonaa dollaria, ANA:n viranomaiset 0,55 miljoonaa dollaria ja rikollispomo Kodama sai noin 6 miljoonaa dollaria. Pääministeri Tanaka pidätettiin mutta vapautettiin pian takuita vastaan.

Hollannin prinssi Bernhard sai 1,1 miljoonan dollarin lahjuksen Lockheediltä varmistaakseen, että Lockheed F-104 voittaa Dassault Mirage 5:n ostosopimuksesta. Prinssi Bernhard kiisti syytteet, ja kuningatar uhkasi erota, jos syytteitä tulee.

Mutta haastattelussa, joka julkaistiin vasta prinssin kuoleman jälkeen, prinssi myönsi ottaneensa rahat. Hän sanoi: "Olen hyväksynyt sen, että hautakiveeni kaiverretaan sana Lockheed."

Mitä näistä väärinkäytöksistä sitten seurasi?

Väärinkäytösten kokoluokkaan nähden toimintatapaan tehdyt korjaukset olivat aika pieniä, ehkä Japania lukuun ottamatta. USA:ssa suurin seuraus oli ostajamaiden virkamiesten lahjonnan kriminalisoiva laki vuonna 1977 (Foreign Corrupt Practices Act, FCPA).

Mutta ei porsastelu lakiin päättynyt, se vain muutti muotoaan. Suoran lahjonnan sijaan koko toimiala alkoi käyttää epäsuoria, vaikutusvallan kauppaamiseen (influence peddling) perustuvia keinoja, joiden todentaminen on kertaluokkaa vaikeampi asia kuin suoran lahjonnan tapauksessa.

Eikä vaikutusvallan kauppaaminen rajoitu vain ulkomaisiin hankintoihin. Siitä on tullut normi myös USA:n sisäisissä hankinnoissa.  Niissäkin Lockheed oli suunnannäyttäjänä. Ja yhä edelleen on, koska vaikutusvallan kauppaamista diilereille ei poliittisista syistä ole haluttu kriminalisoida.

Tällä on seurauksensa. Jo 1980-luvulla USA:n sotateollisesta kompleksista alettiin käyttää nimitystä rautakolmio (iron triangle). Rautaiseksi sen teki pyöröovi Pentagonin (USA:n puolutusministeriö), sotateollisuuden lobbareiden (Lockheed suurimpana) ja kongressin (muodollinen rahoittaja) välillä.

Katsotaan tätä vähän tarkemmin.

Pelkästään vuonna 2018 USA:n 20 suurinta sotateollisuuden yritystä rekrytoi riveihinsä ainakin 645 entistä puolustusteollisuuden hankinnoista vastaavaa toimijaa – joukossa hallituksen virkamiehiä, upseereita, kongressin jäseniä, vanhempia lakimiehiä jne. Myös liikenne yrityksistä julkiselle puolelle on ollut vilkasta.

Pyöröoven myötä valmisteluvalta kaapattiin toimialan etuja ajaville diilereille, jotka pitivät huolen siitä, että sotateollisuuden määrärahat kasvavat, vaikka kolme neljästä veronmaksajasta haluaisi niitä leikata. Poliitikot saavat palkintonsa mittavan kampanjatuen muodossa.

On siis tärkeää huomata, että demokratia instituutiona ei valta-aseman väärinkäytöltä pelasta. Päinvastoin, demokratiainstituutiot ovat poliittisen korruption edellytys. Ilman niitä valmisteluvallan kaappaaminen jollekin ”kansallisesta turvallisuudesta” vastaavalle sisäpiirille näyttäisi kaikkea muuta kuin legitiimiltä.

Poliittisen korruption olemassaoloa ei kuitenkaan haluta myöntää.

Keskeisenä syynä siihen pidän sitä, että keskustelua aseteollisuuden integriteetistä käydään sen omilla ehdoilla. Osittain tätä asetelmaa voi selittää valitulla viholliskuvalla – autokraattinen itä vastaan demokraattinen länsi – mutta osittain myös toimialan sisäisillä syillä.

Toimialan sisäinen keskittymiskehitys on tehnyt Lockheedin kaltaisista toimijoista liian suuria kaatumaan, vähän niin kuin pankit finanssijohtoisen kapitalismin kriisissä vuonna 2009. Jos ne sattuisivat kaatumaan, mukana menisi koko globaali alihankintaketju.

Mutta ei hätää. Niin kauan kuin hankintojen esittelystä vastaavat upseerit, hankintojen vaihtoehtoiskustannuksia – se mitä poliittisesti ja taloudellisesti menetetään, kun yhteiskumppaniksi valitaan Lockheed ja USA:n sotateollinen kompleksi – ei mieti kukaan.

Ja näin noidankehä on valmis. Ollakseen uskottavasti osa Länttä päätettäväksi tulee vain sellaisia esityksiä, joilla vahvistetaan Lännen asemaa suhteessa Itään. Sanalla sanoen: tällainen päätöksentekokulttuuri on poliittisesti korruptoitunut.

Siinä kulttuurissa yksittäiset hankinnat, kuten Suomen Lockheedilta juuri ostamat raketinheitinjärjestelmät, eivät yleensä ylitä edes uutiskynnystä, saati sitten nostata keskustelua.  Ei siis ihme, että kauppa käy ja yhtiön markkina-arvo kohisten kasvaa.

Miksi kenraali Puranen sitten kehui Lockheed Martinin integriteettiä?

Ehkä kyseessä oli tietämättömyydestä johtuva sammakko. Tai sitten se oli tarkoitushakuista myyntipuhetta, puhtaaksi valehtelemista. Joka tapauksessa vilkaisu Lockheedin omaan korruptionvastaiseen ohjelmaan paljastaa, ettei siinä ole mitään sellaista, josta yhtiötä olisi pitänyt erityisesti kiittää.

Sen sijaan, että yhtiö lähtisi korjaamaan omaa machiavellistista toimintamalliaan, se heittää pallon takaisin vastapuolelle, ostajamaiden hallituksille. Erityisesti tikun nokkaan nostetaan niin sanotut kehitysmaat, jotka havaitun korruption indeksissä saavat alle puolet maksimipisteistä.

Minusta tämä on varsin vastenmielistä käsienpesua ongelmassa, jota yhtiö itse on ollut luomassa. Voi olla, että kenraalimme eivät näe yhtiön toiminnassa mitään suurempaa ongelmaa, mutta päteekö tämä myös suomalaisiin poliitikkoihin?

Erkki Laukkanen
14.11.2022