Valta-aseman väärinkäyttö Venäjällä ja lännessä

Venäjän ja lännen välistä vastakkainasettelua on selitetty myös Venäjälle tyypillisellä korruptiolla. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, millaisesta korruptiosta tässä yhteydessä puhutaan ja miten se poikkeaa lännessä esiintyvästä korruptiosta. Yritän seuraavassa avata asiaa.

Määritelmän mukaan korruptiolla tarkoitetaan valta-aseman väärinkäyttöä omaksi tai jonkin porukan eduksi. Valitettavasti määritelmä ei kerro, missä raja valta-aseman väärin- ja oikeinkäytön välillä kulkee. Tämä on korruptiota koskevan arvioinnin yleinen ongelma niin idässä kuin lännessä.

Tähän ongelmaan kompastuu myös maailman tunnetuin korruptiomittari, Transparency Internationalin tuottama CPI, Corruption Perception Index (havaitun korruption indeksi). Se mittaa lähinnä ”katukorruptiota”, eli vähemmän kehittyneille maille tyypillistä viranomaisten lahjontaa.

Ei siksi ole kovinkaan yllättävää, että kehittyvien ja kehittyneiden maiden saamat arvosanat poikkeavat niin suuresti toisistaan. Mutta yllättävää voi olla, että Venäjä ja Ukraina saavat likimain saman arvosanan, 30 – 33 pistettä sadasta mahdollisesta. Eikä ero näiden kahden välillä ole ajan saatossa kasvanut.

Tällekin tulokselle löytyy kuitenkin aika luonteva selitys.

CPI sivuuttaa valtaosan niistä rakenteellisista tekijöistä, joiden hyödyntämiseen valta-aseman väärinkäyttö yleensä perustuu.  Jos nämä institutionaaliset tekijät huomioitaisiin, ero idän ja lännen välillä olisi huomattavasti vertailukelpoisempi kuin se CPI:n mukaan on.

Sama pätee myös eroon Venäjän ja Ukrainan välillä. Mutta kuinka suuri se ero todellisuudessa on, on vaikea sanoa. Molemmilla mailla on myös paljon yhteisiä piirteitä, minkä erilaiset tulojen ja varallisuuden kätkemistä koskevat vuodot ovat viime vuosina toistuvasti osoittaneet.

Kokonaan oma ongelmansa on poliittinen korruptio, jossa valta-aseman väärinkäyttö perustuu demokratiaelinten manipulointiin. Korruptioon liittyvät haitat eivät siis poistu demokratiaelinten myötä. Demokratiaelimet ovat poliittisen korruption välttämätön reunaehto.

Suuri osa korruptiosta palautuu kysymykseen "isäntien" ja "asiakkaiden" välisistä suhteista.

Venäjällä isännän rooleissa ovat historiallisesti olleet paikalliset ylimykset, pajarit. Nykyään samaa tehtävää ovat hoitaneet oligarkit, poliittis-hallinnollisen eliitin kanssa verkostoituneet liikemiehet, joille Neuvostoliiton aikana syntynyt varallisuus 1990-luvun alkupuolella siirrettiin.

Se, että varallisuus seuraavassa vaiheessa siirrettiin maan rajojen ulkopuolelle, ei kuitenkaan olisi onnistunut ilman länsimaista, toisen maailmansodan jälkeen luotua omistusten salaamisjärjestelmää, jossa tilien todellisia omistajia, ns. edunsaajaomistajia, on käytännössä mahdotonta identifioida.

Hyvän kuvauksen salaamisjärjestelmän synnystä on esittänyt Nicholas Shaxsonin kirjassa Aarresaaret: miehet, jotka ryöstivät maailman (Into, 2012). Venäläiset oligarkit eivät tätä salaamisjärjestelmää luoneet, mutta he ovat kyllä yksi salaamisjärjestelmän tärkeimmistä asiakasryhmistä.

Olennaista on myös tietää ketkä tästä järjestelystä ovat hyötyneet.

Eniten tästä järjestelystä on hyötynyt sen isäntä, Lontoon City, joka on ollut houkutteleva sijoituskohde kaikille hämärämiehille jo parin sukupolven ajan. Siitä, miten venäläinen raha sinne tiensä löysi, ivaillaan herkullisesti John le Carrén romaanissa Hurmaava petturi (Tammi 2012).

Samankaltaisia järjestelyjä on toki tehty muissakin ex-Neuvostoliiton jäsen- ja liittolaisvaltioissa, myös Ukrainassa. Mutta mitä laittomien rahavirtojen varantoon tulee, niin se olisi edelleen noin 20 biljoonaa, vaikka  kaikkien Venäjältä ja Itä-Euroopasta lähtöisin olevien oligarkkien tilit suljettaisiin.

Totta kuitenkin lienee, että missään muualla oligarkkien toimintaa ei ole yritetty säännellä yhtä keskitetysti, osaksi kansallista kehittämisstrategiaa, kuin Putinin hallinnon aikana. Eikä tätä ”uuspajarismia” ole missään myöskään mystifioitu yhtä perusteellisesti osaksi "ikiaikaista" Venäjää ja venäläisyyttä.

Erilaisten sisäpiirien valta näyttäisi olevan kasvussa kaikkialla.

Puitteet niiden tarkastelulle tarjoavat kronyismi, miljardöörien keskinäisriippuvuuteen perustuva ”kaverikapitalismi” ja klientilismi, miljardöörien ja heille palveluksia tekevien asiakkaiden välinen edunvalvonta. Molemmissa ismeissä on kysymys joidenkin suosimisesta joidenkin muiden kustannuksella.

Seurauksena suosimisesta on demokratiavaje ja mittavia tuottavuustappioita verrattuna siihen, että keskinäiseen etuun ja hyvin kyseenalaiseen ”ystävyyteen” perustuvia sisäpiirejä ei olisi. Eikä Venäjä varmasti ole ainoa maa, jossa "kaverikapitalismi" on naamioitu ystävyydeksi.

Takavuosien lentävä lause oli ”Tony and his cronies”, Iso-Britannian entiseen pääministeriin Tony Blairiin viitaten. Sen jälkeen ovat tulleet monet muut puolue-eliitin ja liikemiesten muodostat hovit, joiden sisäisestä toimintalogiikasta tiedämme hyvin vähän, jos sitäkään.

Tonyn hovissa lankoja veteli mediamoguli Rupert Murdoch. Presidentti Trumpin hallintoa voitelivat fossiilienergian lobbarit. Pääministeri Boris Johnson on taas lyönyt pääreiksi omat kaverinsa, kuten KGB-taustaisen venäläisen mediamogulin, Jevgeni Lebedevin.   

Mutta myös klientilismi on yleistynyt.

Syynä siihen ovat julkishallintoon tuodut, yksityisen sektorin ansaintalogiikkaa mukailevat johtamistavat, kuten ”uusi julkisjohtaminen” sekä ”yksityisen ja julkisen sektorin kumppanuus”, joiden myötä asiakassuhteista itsessään on tullut sopimistoiminnan isäntä.

Kun julkista ja yksityistä intressiä nykyään yhteensovitetaan, sopimispaikaksi tulee kuvaannollisesti pyöreä neuvottelupöytä, jossa kuka tahansa voi istua kenen tahansa viereen ja sopia yhteisen edun nimissä ilman, että julkista intressiä tosiasiallisesti koskaan etukäteen täsmennetään.

Juuri tästä syystä julkisista hankinnoista on tullut yksi korruptiivisen toiminnan areenoista. Ja vaikka tämä asiantila on tiedetty jo kauan, korjaavia toimia, kuten yleisöjulkista sopimusrekisteriä ja erilaisten tilien ristiin ajoa, joilla lopulliset edunsaajat olisi mahdollista identifioida, ei ole saatu aikaiseksi. Eikä saamattomuuden takana ole varmasti julkinen etu.

Jotkin lukijani saattavat tässä vaiheessa hymähtää, että näinhän sen pitikin mennä: markkinatalouden toimintaperiaatteiden sisällyttäminen julkisen palvelun konseptiin on kaikkien etu. Vaan entäpä, jos näin ei olekaan? Entäpä, jos asiakassuhde ei riitä ylläpitämään vallankäytön edellyttämää luottamusta?

Tähän suuntaan näyttäisi viittaavan ns. asiakassuhteiden paradoksi.

Vaikka ”isäntien” ja ”asiakkaiden” väliset suhteet ovat vapaaehtoisia, ne ovat lähes aina myös eriarvoisia, vahvempaa osapuolta suosivia. Maissa, joissa asiakkaat – esimerkiksi kansalaiset, yritykset ja etujärjestöt – eivät voi tehokkaasti liittoutua keskenään, vahvempi osapuoli on aina isäntä, myyjän asemassa oleva taho.

Siksi asiakassuhteen kaltainen yhteiskuntasopimus on altis pettämiselle ja puolen vaihtamiselle. Ja vaikka ongelma on yleinen, erityisen selvästi se näkyy ex-Neuvostoliiton vaikutuspiirin maissa. Hallitukset saattavat toki vaihtua, mutta pian uusi hallitus on ihan samassa jamassa kuin edellinen hallitus sitä ennen.

Tällaisessa valta-aseman väärinkäytön verkostossa ideologiat ovat täysin merkityksettömiä. Ja mitä puolueisiin tulee, niin niilläkin on vain välinearvo: niiden kautta voidaan hoitaa ”isäntien” yhteiskuntavaikuttaminen. Tätä pidemmälle valta-aseman väärinkäyttöä on vaikea viedä.

Tällaista asetelmaa minä itse kutsuisin ideologiseksi korruptioksi, jossa toimijan ideologisia motiiveja voi vain arvailla. Selitys A voi huomenna olla selitys B, ja sitten taas jokin muu, josta vain suljettu sisäpiiri voi jotain etukäteen tietää.

Oma arvioni on, että Venäjällä se on jo täyttä totta. Mutta siitä, että ideologinen korruptio rajoittuisi vain Venäjään, en ole ollenkaan varma.

 
Erkki Laukkanen
18.3.2022