Kaksi
kirjaa etupiireistä
Keskustelu
maailmanpolitiikan etupiireistä on saanut erikoisia
piirteitä. Uutisista tutun
väittämän mukaan etupiirien aika on ohi. En
valitettavasti itse voi allekirjoittaa
väittämää. Tukea
epäilyilleni olen löytänyt kahdesta parin
viime vuoden aikana
ilmestyneestä kirjasta.
Ensimmäinen,
Peter Frankopanin Silkkitiet (Atena, 2021), on
kertomus maailmankaupan historiallisista
etupiireistä. Toinen, David Vinen The
United States of War (University
of California Press, 2020), on kertomus USA:n globaaleista
etupiireistä.
Frankopanin
teosta kutsutaan uudeksi maailmanhistoriaksi. Ja sitä se
onkin, vaikka esimerkiksi
Afrikka jää aika vähälle huomiolle.
Mutta totta kuitenkin on, että perinteisen euroamerikkalaisen
tulokulman sijaan itä ja Aasia saavat kirjassa
perinteistä suuremman painon.
Länsimainen
historiankirjoitus alkaa yleensä muinaisesta Kreikasta ja
Roomasta ja päätyy
renessanssin, valistuksen ja teollisen vallankumouksen kautta
nykypäivään. Historia
idässä (orientti) on eräänlaista
heijastumaa lännen (oksidentti) sivilisaation
ylivoimasta.
Tällainen
historiankirjoitus on tehnyt tilaa myös etupiiriajattelulle.
Vaikka raja
idän ja lännen välillä on kulkenut
milloin missäkin, niin aina se on myös
muistettu institutionalisoida osaksi alueellisia etupiirejä.
Ja vaikka
etupiirien isännät ovat taajaan vaihtuneet,
lännen etupiirien militarisoinnista
ei ole koskaan tingitty.
Hyvä
esimerkki tästä ovat Itä-Intian
kauppakomppaniat. Ne olivat
sotilaallis-hallinnollisia keinoja pakottaa Kiina, Intia ja
eräät muut
Kauko-Idän maat ja alueet vuosisadoiksi kolonialisiin,
eurooppalaisia
isäntävaltioita suosiviin sopimuksiin.
Sopimukset
mahdollistivat laillistetun, isäntämaiden
parlamenttien hyväksymän riiston. 1800-luvulla
sopimuksista tuli niin kattavia, että ne muodostivat pohjan
myös kaikelle
ei-taloudelliselle vallankäytölle.
Tätä riiston kohteena olleet maat ja alueet
eivät ole unohtaneet.
Tämän
asiantilan voi todentaa mm. YK:n
äänestysluetteloista.
Ja toki se näkyvät myös
pahenevina kiistoina
maailmantalouden pelinsäännnöistä
esimerkiksi
WTO:ssa (World Trade Organisation), missä riitojen
ratkaisumenettely on 2000-luvulla kriisiytynyt.
Toinen esimerkki
on rajanveto Euroopan ja Euraasian talousalueiden
välillä.
En usko, että Venäjän
hyökkäys Ukrainaan on
selitettävissä vain Venäjän
sotilaallisella
turvallisuudella. Huomattavasti parempi selitys
Venäjän
toiminnalle nousee Euraasian talousalueeseen liittyvistä
odotuksista, joiden historiallista merkitystä on vaikea
liitoitella.
Mutta jos Venäjällä nyt todellakin
kuvitellaan,
että kaksisuuntainen, molempia osapuolia
hyödyttävä
etupiiri on korvattavissa yksisuuntaisella alistussuhteella, maan
taloudellinen ennuste on todella huono. Minun tiedossani ei ole
yhtään valtiota, joka olisi kehittynyt vahvaksi ja
vakaaksi
eristäytymällä.
Jo sata vuotta sitten nähtiin, että se joka hallitsee
silkkiteitä, hallitsee koko maailmaa. Mutta
Venäjän
aloittaman hyökkäyksen jälkeen jo kolme
maata - Ukraina,
Georgia ja Moldova - on kääntänyt
tälle
mahdollisuudelle selkänsä ja sen sijaan
päättänyt hakea
EU-jäsenyyttä.
Euraasian rajamaiden lisäksi konflikteja voi toki ennustaa
ainakin
Arfikkaan ja Arktikselle, missä etupiirejä
yhä
voimaperäisemmin rakennellaan. Eikä niin
tehtäessä,
ei myöskään lännessä, ole
edes yritetty
vältellä sellaisia ilmaisuja kuin ”oma
takapiha”
ja resurssien hyödyntäminen omaksi ja liittolaisten
eduksi.
Tästä
siirrynkin sitten toiseen kirjaani.
Nyt monet
väittävät, että
Venäjän aggression pysäyttäminen
edellyttää vastavoimaa,
liittoutumista USA:n ja Naton kanssa. David Vinen kirja USA:n
globaaleista etupiireistä ei kuitenkaan kieli laadullisesta
vaihtoehdosta venäläiselle
militarismille.
USA on
turvannut etupiirinsä noin 800 sotilastukikohdalla eri
puolilla maailmaa,
pääosin kaukana omista puolustettavista rajoista.
Luku on käsittämättömän
suuri
kaikkiin muihin maihin verrattuna. Esimerkiksi
Venäjällä on ulkomailla vain 13
tukikohtaa ja Kiinalla yksi.
Järjestely
mahdollistanut ns. jatkuvan sodan, josta me tiedämme vain sen,
mitä meidän annetaan
tietää. Valtaosa sodista ja niitä tukevista
salaisista operaatioista, kuten
epämieluisten hallitusten vaihdoksista, on käyty
operatiivisella vastuulla, ilman
suoraa poliittista valtuutusta.
Niiden
tuottamaa ruumismäärää emme
tiedä. Jonkinlaisen arvion voimme toki tehdä kun
USA:n hallinnossa yleisesti käytössä oleva
50 vuoden salausaika umpeutuu. Siksi
1950-luvun salaiset sodat ovatkin jo ainakin osin alan tutkijoiden
tiedossa.
Mutta 2000-luvun alun sotien luonnetta voimme arvioida vasta noin 2050
alkaen.
Tukikohtavetoinen
kehitysmalli syntyi osana USA:n itsenäistymis- ja
laajentumisprosessia. Mutta
toisen maailmansodan jälkeen ero muihin on vain kasvanut. Kun
Euroopassa
vakautta haettiin satsauksilla hyvinvointivaltioon, USA:ssa
tavoitteeksi
asetettiin sotilaallinen herruus.
Eikä
rahan
puute ole toistaiseksi ollut kovin suuri ongelma.
USA:n
puolustusbudjetti vuonna 2020 oli 778 miljardia, josta noin 200
miljardia
tukikohtien menoja. Tätä tarkempia lukuja on vaikea
esittää, sillä pari asiasta
tehtyä auditointiyritystä on
päätynyt umpikujaan, vaikka varmasti rahalle
löytyisi muutakin käyttöä.
Kumpikaan
valtapuolue ei kuitenkaan ole valmis tästä
rahoituksesta tinkimään. Viime
kädessä siitä pitää huolen
puolustusministeriön (Pentagon),
puolustusteollisuuden ja kongressin muodostama sotateollinen kompleksi,
josta
presidentti Eisenhower varoitti
jäähyväspuheessaan vuonna 1961.
Pohjimmiltaan
tällainen järjestely on malliesimerkki poliittisesta
korruptiosta, jossa keskenään liittoutuneet
edunsaajatahot ovat kaapanneet
valmisteluvallan (regulatory capture) ilman että kukaan
sisäpiirin ulkopuolelta
voi menettelyä kyseenalaistaa.
Tämä
on
USA:n omaksuman kutsumuskohtalon (manifest destiny) poliittinen
merkitys
tänään. Se ei
selvästikään perustu niin sanottuun laajaan
turvallisuuskäsitykseen, jota esimerkiksi Suomessa on
tähän asti yritetty
kunnioittaa.
Tukikohtien
tunnusmerkistö on ajan saatossa muuttunut.
USA:n suurimmat
tukikohdat ovat eräänlaisia mini-Yhdysvaltoja, saaria
tai muusta ympäristöstä
esitettyjä ”territorioita”, joilta
alkuperäisväestö on poistettu. Jopa
nurmikoiden
huollosta vastaavat ”nurmikkoninjat”, ovat usein
lähetettyä työvoimaa jostakin
muualta.
Pienempiä
niistä kutsutaan ”lumpeenlehdiksi” (Lily
Pad), joustavan offensiivin
verkostoksi kohti potentiaalista vihollista. Yleensä
nämä ”lilitkin” ovat
saaria tai saarekkeita, mutta myös tukikohtien
yhteiskäyttö esimerkiksi isäntämaan
sotavoimien kanssa on nykyään mahdollista.
Hyvä
esimerkki tästä on kumppanuussopimus Filippiinien
armeijan kanssa. Sen myötä
maassa, jonka perustuslaki kieltää ulkomaiset
tukikohdat omalla maaperällään,
harjoitellaan nyt yhdessä sotaa ja sotilaallisen avun
vastaanottamista ikään
kuin pysyvänä asiantilana.
Myös
Suomen
ja Naton välinen isäntämaasopimus vuodelta
2014 oikeuttaa Naton ja sen
jäsenvaltioiden joukkoja perustamaan tukikohtia Suomen
alueelle sekä rauhan
että kriisin aikana. Suomen puolesta
yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoitti
puolustusvoimien komentaja.
Toistaiseksi
tätä optiota ei ole vielä käytetty.
Mutta en olisi kovin yllättynyt, jos
Suomessakin tukikohdan tunnusmerkistön
täyttävien järjestelyjen
määrä alkaisi
kasvaa ilman, että poliitikot siitä kovin paljon
tietäisivät. Sehän olisi vain
pieni painopistemuutos operatiivisen toiminnan
sisällä.
Vuodesta 2001
lähtien tukikohtia on perusteltu sodalla
terrorismia vastaan.
Tämä
presidentti
Bushin ja varapresidentti Cheneyn alun perin muotoilema oppi on
sittemmin tuottanut
lähes miljoona ruumista (valtaosin siviilejä),
historian suurimman
pakolaisuusaallon ja noin 6,4 biljoonan kulut
pelkästään USA:n veronmaksajille. Siinä opissa
Natollakin on vain mukautujan
rooli.
USA:n
hallinto ja sen taustalla vaikuttava sotilasteollinen kompleksi ovat
kuitenkin
katsoneet, että tämä kaikki on ollut
hintansa väärti. Ilman tätä
satsausta –
näin kompleksin lobbarit väittävät
- rauha ja vakaus olisi huomattavasti
nykyistä heikommissa kantimissa.
Tilastojen
valossa näyttäisi käyneen
päinvastoin. Terrorismin vastaisen sodan
myötä
aseellisten konfliktien ja niissä mukana olevien
terroristiryhmien määrä on
moninkertaistunut. Ja mitä autoritaarisiin hallituksiin tulee,
niiden määrä on
nyt suurempi kuin koskaan 2000-luvulla.
Globaali
tukikohtien verkosto on myös tehnyt sodista
todennäköisempiä. Sodat eivät
välttämättä ole
kenenkään suora tavoite, mutta keinot, joilla
vakautta ja
vaurautta tavoitellaan johtavat helposti yksipuolisiin, vahvimman etua
vahvistaviin sopimuksiin, joita on helppo kritisoida.
Myös
USA:n
oma sisäpolitiikka on militarisoitu tavalla, joka Trumpin
hallinnon aikana tuli
näkyväksi myös Pax Americanaan uskoville. On
myös tärkeää huomata, että
Bush/Cheneyn sotaopista on sittemmin tullut myös demokraattien
työkalu, Nato-yhteensopivaksi
modifioituna.
On aika
vetää yhteen.
Silkkitiet
on jo parin vuosituhannen ajan ollut yksi keskeisimpiä kaupan
kulkureittejä. Ja
nyt sen merkitys on taas nousussa mm. Venäjän ja
Kiinan intressit yhdistävän
Euraasian talousalueen muodossa. Minkä muodon Ja merkityksen
nämä uudet
silkkitiet saavat, jää
nähtäväksi.
Mutta
varmasti ne muodostavat pysyvän etupiirin muillekin
toimijoille. Erityisen
kiinnostava se on EU:lle mutta varmasti myös USA:lle ja
Natolle. Venäjän
hyökkäys Ukrainaan voi tosin pitkäksi aikaa
sumentaa näköalan tasapainoiselta,
kaikkia osapuolia hyödyntävältä
sopimiselta.
Kun sodan
kynnys on nyt ylitetty, vastakkainasettelun alasajo vie varmasti kauan.
Kuinka
kauan, riippuu myös siitä, millaisiin etupiireihin
jatkossa tähdätään. Jos
Venäjän voimapolitiikkaa
lähdetään patoamaan liittoutumalla USA:n
kanssa,
ajaudutaan helposti ojasta allikkoon.
USA:n
offensiivisen turvallisuuden käsite ei ole laadullinen
vaihtoehto
sille, mitä Venäjä ja Putin nyt
tekevät. Suurin ero
on siinä, että se mitä USA on tehnyt
globaalisti
viimeistään toisen maailmansodan jälkeen,
Venäjä tekee nyt omalla läntisellä
rajallaan.
Molemmat maat näyttäisivät myös
luopuneen laajan,
polarisaatiota ehkäisevän turvallisuuden
tavoittelusta. Siksi
toivon, että suomalainen keskustelu etupiireistä
kykenee
tuottamaan muitakin
vaihtoehtoja kuin liittoutumisen USA:n ja Naton kanssa.
Erkki
Laukkanen
2.3.2022
Takaisin |