Julkiset palvelut julkisiksi

Avainkysymys sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä on, tuotetaanko palvelut  jatkossa julkisina, yksityisinä vai kolmannen sektorin toimesta. Toisin kuin oikeisto ja monet muut, minä itse suosin julkista.

Tässä perusteluni.

Sote-lainsäädäntö edellyttää vahvaa, tuotannon ohjaamiseen ja organisointiin kykenevää järjestäjää. Missään ei kuitenkaan ole määritelty suoraan, kuinka paljon järjestäjän on tuotettava itse. Se ratkaistaan käytännössä tuleville hyvinvointialueilla.

Oman tuotannon merkitys on kuitenkin määritelty epäsuorasti: järjestäjällä pitäisi olla kyky estääpalvelujen eriytyminen mm. alueen, sosiaalisen aseman ja maksukyvyn mukaan. Kokemuksesta taas tiedämme, että markkinavetoisessa tuotantojärjestelmässä eriytymiskehitystä ei voi estää.

Siksi viime kesänä hyv äksytyssä sote-lainsäädännössä lähdetään siitä, että yksityisiltä ja järjestöiltä ostettavat palvelut ovat luonteeltaan täydentäviä.

Mitä tällä tarkoitetaan?

Julkisia sote-palveluja täydentävällä palvelulila tarkoitetaan sitä, että ostopalvelut eivät syrjäytä tarjolla olevia julkisia palveluja. Jos syrjäyttäisivät, joko vastaavassa suhteessa tai osittain, niin silloin puhuttaisiin julkisia palveluja korvaavista palveluista.

Ongelma on nyt se, että poliittisessa keskustelussa nämä kaksi asiaa – täydentävyys ja korvaavuus – on tarkoituksellisesti sotkettu. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliitto (EK) on toistuvasti väittänyt, että sote-palvelut on yhtiöitettävä siksi, järjestäjä ei voi samanaikaisesti olla tuottaja.

No, miksi ei voisi olla? Näinhän oli silloin, kun sote-palvelujen tuottaminen oli – ja valtaosassa kunnista edelleen on - kuntien itsensä vastuulla. Ja toki näin on myös muissa julkisissa palveluissa, kuten koulutuksessa. Ei koulutuksen tuotantoakaan ole yhtiöitetty ja korvattu ostopalveluilla yksityisiltä.

Miksi poliittisesta puheesta on tehty näin kummallista?

Keskeisin syy on nähdäkseni se, että kansalaisten tuki julkisille palveluille on pysynyt vahvana: he kokevat saavansa veroilleen vastinetta eivätkä usko, että verovarojen kanavointi yksityisille, voittoa tavoitteleville tahoille, parantaisi sote-järjestelmä toimivuutta kokonaisuutena.

Sen sijaan yksityiset palvelut voivat toki täydentää julkisia palveluja silloin kun oma tarjonta tökkii. Mutta eivät ostopalvelut silloinkaan aivan ongelmattomia ole. Jos jotakin palvelua pitäisi lyhyellä varoitusajalla hankkia lisää yksityisiltä, myyjä voisi hinnoitella palvelunsa, miten haluaa.

Ja näin on myös tapahtunut.

Alimitoitetun oman tuotannon vuoksi sekä kunnat että kuntayhtymät ovat toistuvasti joutuneet ostamaan palveluita moninkertaisella yksikköhinnalla omaan tuotantoon verrattuna. Eikä ole harvinaista, että jo kilpailutettuja sopimuksia on kesken kauden avattu uudelleen hinnoiteltaviksi.

On myös ymmärrettävä, että alueelliseen, ns. rajatun julkisuuden sopimiseen liittyy huomattava korruptioriski. Monista lupauksista huolimatta Suomessa ei vieläkään ole lakia julkista tehtävää hoitavista osakeyhtiöistä, joiden päätöksenteko ja sopimukset olisivat veronmaksajien tarkistettavissa.

Mitä tästä päättelemme?

Jos tavoite edelleen on ihmisten välisten sosiaali- ja terveyserojen kaventaminen, julkiset palvelut on jatkossakin tuotettava valtaosin julkisina. 

Jos tästä tavoitteesta tingitään, ei ole mitään takeita siitä, että soten alkuperäiset tavoitteet saavutetaan.

Erkki Laukkanen
5.1.2022