Virolaiset tulevat -kampanja 20 vuotta sitten

Tasan 20 vuotta sitten SAK:n Palkkatyöläinen-lehti julkaisi kirjoittamani kolumnin Muukalaiskammon kahdet kasvot. Se kolumni muutti elämäni suunnan. Mutta poliittisiakin seurauksia tuli.

Sain artikkelista kirjallisen varoituksen. 

Varoituksen tekstin mukaan kirjoitukseni oli suunnattu vaikeuttamaan SAK:n johtoryhmän EU:n itälaajentumista koskevaa valmistelua ja hallinnon päätösten toimeenpanoa. Suullisen palautteen mukaan kolumnini oli myös loukkaava.

Vaikka ketään ei mainittu nimeltä, kirjoituksesta saattoi päätellä, että siinä kritisoitiin EU:n itälaajentumiseen liittyvästä edunvalvonnasta vastaavien Eero Heinäluoman ja Matti Viialaisen markkinoimia kielikuvia, joiden mukaan Suomen työmarkkinat eivät kestäisi työvoiman vyöryä Virosta.

No, mitään vyöryä ei koskaan tullut. Mutta virolaiset tulevat -kampanjalla oli pysyviä vaikutuksia siihen suomalaisten ulkomaalaiskäsityksiin. Virolaiset tulevat -kampanjan jako meihin ja ”muukalaisiin” vauhditti myös perussuomalaisuuden läpimurtoa palkansaajaväestön keskuudessa.  

Mistä kaikki oikein alkoi?

Ennen kirjoittamaani kolumnia kielikuvat olivat jo karanneet käsistä. Jossakin vaiheessa SAK:n johtoryhmä oli päätynyt kantaan, että uusia jäseniä EU:hun voidaan ottaa vain ehdolla, että samalla päätetään pitkistä noin 10 vuoden siirtymäajoista työvoiman vapaalle liikkuvuudelle.

Tätä vaatimusta SAK vauhditti keväällä valmistuneella TNS Gallupin tutkimuksella, jonka mukaan noin 400 000 virolaista olisi jossakin vaiheessa elämäänsä kiinnostunut työskentelemään Suomessa. SAK:n kielenkäytössä tämä tarkoitti sitä, että ilman siirtymäaikoja Suomen työmarkkinat menisivät sekaisin.

Lukuisissa infoissa tätä tulkintaa syötettiin tiedotusvälineille, ja ihan hyvällä menestyksellä. Kesällä 2000 lukua käytettiin vauhdittamaan työsopimuslain uudistuksen läpimenoa. Eero Heinäluoma tiesi kertoa, että hänellä on ”ainakin 400 000 syytä” hyväksyä työsopimuslaki esitetyssä muodossa.

Syksyllä tuli sitten siirtymäaikapäätöksen vauhdittaminen.

Maan valtalehdissä - erityisesti maakuntien ykköslehdissä, mutta myös Hesarissa - ilmaisumuodoksi vakiintui, että ilman siirtymäaikoja Suomeen tupsahtaa ”yhden yön yli” 400 000 virolaista, eli yli puolet Viron sen aikaisesta työvoimasta.  

Minusta tämä oli tekemällä tehty uhkakuva. Vaikka kiinnostusta ajoittain työskentelyyn olisikin, mitään äkkirysäystä ei tulisi. Samaan suuntaan viittasi myös alan akateemiset mitat täyttävä tutkimus. Ensimmäisten vuosien aikana puhuttaisiin ehkä 20 000 tulijasta.

En myöskään pitänyt siitä, että maahanmuuttoon liittyvää uhkakuvaa käytettiin ammatillisen edunvalvonnan keinona tavalla. Arvelin, että se ei voisi olla vaikuttamatta suomalaisten käsityksiin ulkomaisen työvoiman vaarallisuudesta niin työehtojen kuin muidenkin etuusjärjestelmien osalta.

Oli nostettava kissa pöydälle.

Muistan vielä elävästi tunnetilan, jossa kolumnini viimeisen virkkeen kirjoitin: ”Kysymys on pelkotilasta ja sen poliittisesta hyödyntämisestä. Mutta samalla tapahtuu muutakin. Kun toivotut asiat ja ei-toivotut ihmiset asetetaan poliittisesti vastakkain, mennään itse asiassa jo rasismin puolelle”.

No, kirjallinen varoitushan siitä sitten napsahti. Ja kun SAK:n johdolle selvisi, ettei perustellusta mielipiteestä voi antaa varoitusta, keksitiin puolenkymmentä uutta, minulta salattua perustelua, jotka alkoivat sitten pyörimään ympäri Hakaniemeä. 

Nyt eläkkeellä näille tapahtumille voi jo hymähtää. Mutta totta kuitenkin on, että eräistä minun ja SAK:n välillä tehdyistä sopimuksista huolimatta, tilanne ei enää koskaan normalisoitunut. Kaikki koulutusta vastaavat tehtävät menivät ja ikuinen petturin polttomerkki jäi otsaani.

Voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.

Vielä pari vuotta pahimman jälkeen eräs eturivin lobbari halusi muistuttaa, että ”jokainen meistä on tuhottavissa. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan sitä tuhoisaa tekijää pitää etsiä.” Ja mitä SAK:n vasemmistoryhmään tulee, niin se oli jo silloin poliittisesti korruptoitunut.

SAK:n vasemmistoryhmän tehtäväksi jäi kirjoitella Kansan Uutisiin artikkeleita, joiden mukaan ammatillinen edunvalvonta ei ole rasismia. Aivan samalla tavalla kuin perusuomalaiset tapaavat näinä päivinä lausua, että isänmaallisuus ei ole rasismia.

Tästä pääsenkin artikkelini toiseen osaan.

Tänä päivänä voi jo arvioida virolaiset tulevat -kampanjan poliittisia seurauksia. Muuttiko kampanja heidän käsitystään ulkomaisesta työvoimasta ja maahanmuuttajista? Ja jos muutti, hyödyttivätkö muutokset myös perusuomalaisten läpimurtoa 2000-luvulla?

Erilaisista kyselyistä, kuten Eurobarometer, European Social Survey, International Social Survey Programme (ISSP) ja monet muut, on mahdollista todentaa, että vielä 1990-luvun lopulla vain joka viides suomalainen piti ulkomaista työvoimaa uhkana suomalaisille työehdoille.

2000-luvun alussa uhkakuva kasvoi moninkertaiseksi. Erityisen vahvana uhka koettiin SAK:laisten palkansaajien keskuudessa. Keväällä 2001, heti virolaiset tulevat -kampanjan jälkeen, kaksi kolmesta SAK:laisista palkansaajista oli jo sitä mieltä, että ”ulkomaalaisten lisäys heikentää työehtoja”.

Ja mitä ulkomaiseen pimeään työvoimaan tulee – siinä yhteydessähän ulkomaista työvoimaa noinakin aikoina käsiteltiin – 89 prosenttia SAK:laisista palkansaajista koki sen uhkaksi. Eivätkä nämä luvut sittemmin ole tältä korkealta tasolta pysyvästi laskeneet.

Aluksi ”muukalaisongelma” oli siis työmarkkinapoliittinen.

Mutta pian siitä tuli myös yleis- ja identiteettipoliittinen. Keväällä 2003 eduskuntaan nousi Timo Soini -niminen henkilö, jolle – vain vähän karrikoiden – kaikki ulkomainen oli vaarallista, ja erityisen vaarallista oli ulkomainen työvoima. Loppu onkin sitten historiaa.  

Ulkomainen työvoima ja maahanmuutto ovat sittemmin olleet käyttövoimana kaikissa perussuomalaisten jytkyissä. Ensimmäinen jytky vuonna 2011 perustui vuotoon SDP:stä, erityisesti ay-taustaisista miehistä, joiden maahanmuuttoon liittyvät käsitykset olivat kuvatulla tavalla radikalisoituneet.

Eikä SAK:n kampanja roolia ongelman synnyssä voi kieltää. Virolaiset tulevat -kampanja vuosina oli sotien jälkeisen historiamme laajin muukalaiskammoa hyödyntävä ja ruokkiva kampanja. Googletin vuonna 2005 haulla ”400 000 virolaista”, ja sain vastaukseksi vähän alle 40 000 osumaa.

Mitä historia opetti?

No, ainakin sen, että muukalaiskammo ei sovi ammatillisen edunvalvonnan keinoksi. Ken sitä keinoa käyttää, on vastuussa myös tekojensa ei-tarkoituksellisista seurauksista, kuten maahanmuuttajien ja kantaväestön tarkoitushakuisesta jaosta meikäläisiin ja heikäläisiin.

Luulisin, että osa 20 vuoden takaisista opponenteistani yhtyy tähän päätelmääni nyt. Mutta on varmasti myös niitä, joiden mielestä tarkoituksenhakuinen poliittinen vastakkainasettelu on edelleen ihan käypä keino, jos se myötävaikuttaa vaalivoittoihin valtakunnallisissa vaaleissa.

Suomessa asuu nyt pysyvästi noin 40 000 virolaista. Heidän lisäkseen on epämääräinen joukko tilapäisesti Suomessa asuvia ja satunnaisesti töitä tekeviä. Tarkkaa lukua ei kukaan tiedä, mutta yhteensä heitä on noin 100 000, eli noin neljäsosa SAK:n väittämästä määrästä.

Eivätkä he todellakaan ole tulleet yhden yön aikana, kuten alun perin peloteltiin.

Ja mitä siirtymäaikoihin tulee, niin työvoimalle asetettiin lopulta kahden vuoden siirtymäaika, joka päättyi vappuna 2006. Sen sijaan SAK ei vaatinut Suomi ei Suomi ottanut käyttöön siirtymäaikaa palveluille. Tämä johti siihen, että työ verhottiin palveluiksi, vuokratyövoimaksi ja lähetetyiksi työntekijöiksi.

Ja niin yhä edelleen tehdään.

Erkki Laukkanen
8.12.2020