Meissä kaikissa asuu pieni kolonialisti

Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita. Siksi kolonialismin taju – mitä se on, mitä se ei ole - on meillä mahdollisesti heikompi kuin missään muualla Länsi-Euroopassa.

Tätä puutetta on nyt tullut korjaamaan professori Antti Kujalan Kivenmurskaajat, Kolonialismin historia (Atena, 2019). Se on kertomus ulkoisesta, ”merten takana” sijaitsevista maista, niiden löytämisestä, hyväksikäytöstä ja asteittaisesta itsenäistymisestä.

Kaikki tämä mahtuu noin 500 vuoden jaksoon – siihen samaan jaksoon, jonka aikana valistusaatteet, ihmisoikeudet ja käsitys ihmisten yhteisestä alkuperästä muokkasivat ajatustapamme ”länsimaiseksi”, tasa-arvoiseksi. Kolonioissa elettiin kuitenkin toista elämää, eräänlaista rinnakkaistodellisuutta.

Miten nämä kehityskulut ruokkivat toinen toisiaan? Miten kysymys alkuperäiskansojen oikeuksista ajan saatossa politisoitui? Miten muutos ilmeni kolonialismin murroksessa uuskolonialismiksi? Mitä jälkiä kolonialismi on jättänyt ajattelutapaamme, kolonialistisiin kuvitelmiin?

Kirjoittajan mukaan nämä kokemukset edelleen määrittelevät suhtautumisemme toisenlaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Vaikutelmaksi jää, että tämän päivän äärioikeistolainen rasismi ja siihen perustuva poliittinen siirtymä, nousee suoraan kolonialismin tuottamasta ja ylläpitämästä kaksinaamaisesta ihmiskuvasta. Malliesimerkkinä siitä on perussuomalaisten menestys Suomessa.

Dynaamiset puitteet siirtymälle tarjoaa 2008 alkanut finanssijohtoisen kapitalismin lama ja siitä seuraava näköalattomuus. Sen sijaan, että korjaustoimissa olisi fokusoitu laman todellisiin syihin, sopivaksi syyksi finanssikapitalismin puolustajille valikoituivat köyhät ja maahanmuuttajat, ja vieläpä toistensa vastinpareina. Ilman kolonialistista ihmiskuvaa tällainen siirtymä ei olisi ollut mahdollinen.

Aloitetaan Amerikan löytämisestä.

Kun Kristoffer Kolumbus 1492 löysi Amerikan, alkuperäiskansat olivat asuttaneet sitä jo noin 10 000 vuotta. Uudet koloniat jaettiin Espanjan ja Portugalin kesken. Parin sadan vuoden aikana alkuperäiskansat ja heidän kulttuurinsa tuhottiin, katolisen kirkon, yhden suurimman hyväksikäyttäjän, aktiivisella tuella.

Uuden mantereen rikkaudet – aluksi jalometallit, myöhemmin afrikkalaiseen orjatyövoimaan perustuva plantaasitalous – loivat perustan globalisaation ensimmäiselle aallolle, jossa laivastolla oli keskeinen rooli. Keskinäisessä omistusten vaihdannassa olivat mukana kaikki merimahdit, joita ilman noin 15 miljoonan afrikkalaisen orjan kuljettaminen Atlantin yli ei olisi onnistunut.

Tajunnallisia rajoituksia silmittömälle riistolle tuli vasta 1800-luvulla, mm. Ranskan vallankumouksen tuottaman ihmisoikeuksien julistuksen myötä. Mutta ajatus kansojen itsemääräämisoikeudesta alkoi jarruttaa riistoa vasta 1900-luvun loppupuolella. Siihen mennessä kolonioiden hallitsemisperiaatteet olivat jo aika tavalla eriytyneet mm. Ranskan ja Britannian välillä.

Kaikki valta kauppakomppanioille!

Sotavoimaan - usein myös yksityiseen - tukeutuvilla kauppakomppanioilla oli keskeinen rooli kolonioiden vakiinnuttamisessa erityisesti idässä. Brittien Itä-Intian kauppakomppania hallitsi tykkivenepolitiikallaan Kiinaa, Hollantilaisten kauppakomppania Kiinan eteläpuolella olevia ”maustesaaria”. Laillista näillä alueilla oli lopulta vain se, mikä oli kauppakomppanioiden intressien mukaista.

Brittien suuri innovaatio oli hajota ja hallitse -periaatteen laaja-alainen käyttöönotto. Kolonioiden kansanryhmiä pelattiin toisiaan vasten, institutionalisoitiin rotuun ja kansallisiin erityispiirteisiin perustuvia heimohallintoja ja pidettiin koloniat emämaasta erillisinä verotuksesta, tulleista, kotiuttamismaksuista, rajoista ja tuomiovallasta vastaavina  hallintoina.

Toki kaikki muutkin suuret toimijat, kuten Ranska, Saksa, Hollanti, Espanja ja Portugali, manipuloivat omalla tavallaan. Mutta niiden kolonioissa mukauttaminen (assimilaatio) maan tavoille oli vahvemmassa roolissa kuin Brittien taloudellista hyväksikäyttöä tavoittelevissa ”dominioissa”. Myöhemmi  kaikille emämaille yhteistä oli kuitenkin uuskoloanismille tyypillinen velalla vivuttaminen.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailma oli pysyväisluontoisesti jaettu etupiireihin. Niitä koskevat rajat olivat sopimuksenvaraisia tavalla, jota vain keskinäisellä yhteisymmärrykselle tai sodalla uhkaamalla saattoi muuttaa. Tällaisina 1800-luvulla syntyneet etupiirit elävät suurelta osin edelleen.

Ja niin se näyttäisi edelleen olevan.

Oma erityinen tapauksensa oli Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityinen, nykyistä Kongon demokraattista tasavaltaa vastaava brutaali omistus vuosina 1885–1908. Tämä "vapaavaltio" myönnettiin kuninkaalle Länsi-Afrikan siirtomaiden jakoa käsittelevässä Berliinin konferenssissa 1884. Kuninkaan hallintokauden aikana väestö supistui 20–30 miljoonasta kahdeksaan miljoonaan.

Kuninkaan omistus tuotti jonkin aikaa luonnonkumia varsin hyvällä katteella. Mutta työehdot olivat aika kovat. Jos työhön pakotettu musta ei kyennyt täyttämään päivän normiaan, hänen tyttäreltään katkaistiin joko käsi tai jalka ja molemmat. Meidän tajuntaamme vallankäyttöasetelman toimi Joseph Conrad romaanillaan Pimeyden sydän (1902).

Lopulta Leopoldin oli luovutettava omistuksensa Belgian valtiolle. Mutta luovutus ei johtunut siitä, että muut siirtomaat olisivat sitä brutaalin hallinnon vuoksi vaatineet, kuten mm. Mark Twain esitti, vaan keinotekoisesti tuotetun kumin keksimisestä. Se teki Leopoldin omistuksesta tuottamattoman.

Teollistumisen uudelleenorganisoi työnjaon.

Kirjallisuudessa on erilaisia näkemyksiä siitä, miten siirtomaista hankitut resurssit vaikuttivat teollistumisen kulkuun. Aika suuri yksimielisyys näyttäisi olevan siitä, että teollistumisen läpimurto olisi tapahtunut Englannissa myös ilman siirtomaita, vaikkakaan ei yhtä laajana kuin siirtomaista saatavaa lisäresurssia vastasyklisesti, emämaan taantuman aikana riistoa tehostaen.

Mutta keskustelu siitä, miten teollistuminen vaikutti siirtomaiden itsemääräämisoikeuden ja taloustoiminnan kehittymiseen, on monimuotoisempaa. Olisivatko esimerkiksi Intia ja Kiina nousseet nykyiseen asemaansa ilman Iso-Britanniaa? Jos britiltä kysyt, vastaus on todennäköisesti ei, jopa vastaajan sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Monissa muissakin länsimaissa - voi ehkö sanoa, että länsimaissa yleensä- eletään edelleen siinä kuvitelmassa, että isäntävallalle alistaminen ja ehkä brutaaleinkin riisto  ja väkibalta palvelivat lopulta myös siirtomaiden etua. Ne pääsivät lopulta länsimaisen sivistyksen ja hallintoajattelun piiriin. Ilman näitä hyveitä ne eivät itse olisi kyenneet koskaan ottamaan vastuuta omista hallintoalamaisistaan.

Tästä minulla on myös omakohtaista kokemusta.

Omissa lukion oppikirjoissani 1970-luvun alussa saatettiin valitella sitä, miten kärsimättömällä tavalla esimerkiksi Englannin siirtomaat ajoivat itsenäistymistään. Annettiin vaikutelma, että yhteistyössä emomaan kanssa yhteinen hyvä löytyisi myös ilman itsenäistymistaisteluita, länsimaiseen vallankäyttöön kasvamisen kautta.

Sama ”sivistämisen” jalo tehtävä leimaa myös epäsuoraan hallintoon perustuvaa uuskolonialismia. Tässä tehtävässä Iso-Britannia hyödyntää edelleen toiseen maailmansotaan asti kukoistaneen kansainyhteisönsä hallinnollisia perusteita. Kuten myös Ranska oman yhteisönsä. Kirjoittajan mukaan myös Kansainvälisen valuuttarahaston uusliberalistiset "modernisoimisohjelmat" ovat uuskolonialistisia.

Erilaisten, siirtomaahallinnoista nousevien "yhteisöjen" synnyttämisessä on yhtymäkohtia myös Euroopan Yhteisöjen, nykyisen EU:n, oikeuttamiselle. Kaikissa yhteisöissä vallankäytön legitimiteetti haetaan länsimaisista arvoista, jotka tulkitaan varsin suoraviivaisesti yhteisiksi eduiksi taloudellisessa vaihdannassa. Aivan kuten Oswald Spengler teoksessaan Länsimaiden perikato sata vuotta sitten ennusti.

Tiettävästi yksikään työväenluokka missään emämaassa on koskaan poissulkenut kolonialismia omana mahdollisena vallankäytön muotonaan. Jos asia on esitelty keinona vauhdittaa talouskasvua ja budjettialijäämiä, niin periaatteellinen kritiikki on aina jäänyt kakkoseksi. Takkia on käännetty todella perusteellisesti, jos hallitusvallan käyttö tai kansalliset edut ovat sitä vaatineet.

Kolonialistiset asenteet ja ihmiskuva eivät ole kadonneet, pikemminkin päinvastoin. Siksi on aivan luonnollista arvioida, mitä muotoja epäsuoralla hallinnolla vivuttaminen tulee jatkossa saamaan. Oletettavasti tämä kysymys on kaikkien entisten ja nykyisten suurvaltojen esityslistalla.

Mikä on kolonialismin seuraava näytös?

Brexitin jälkeinen Iso-Britannia tulee mitä ilmeisimmin vahvistamaan suhdettaan entisiin dominoihinsa, joissa on jo valmiina brittiläinen hallinto sekä oma salaileva pankkilainsäädäntönsä, joka varmasti jatkossakin maksimoi sekä lailliset että laittomat Lontoon pörssiin.

Tässä pyrinnössä se tullee turvaamaan entistä enemmän USA:n tukeen. Britannialla itsellään ei ole varaa laajaan, vaihdannan tukena toimivaan sotilastukikohtien verkostoon. Mutta vivuttaminen USA:n yli 800 tukikohdalla on toki mahdollista, osana laajempaa yhteistyösopimusta USA:n kanssa.

Kiina on jo perustanut yhden sotilastukikohtien Djiboutiin, Etiopia-investointiensa tueksi. Mutta laajempi, mahdollisesti kymmeniä tukikohtia kattava verkosto johtaisi helposti samanlaiseen etupiirijakoon, joka oli voimassa ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Kolonialismi korruption vastaisena ideologiana.

”Uskon tosiaan, että jokainen Hindustanin asukas on korruptoitunut”, sanoi brittien asettama kenraalikuvernööri Charles Cornwallis 1700-luvun lopulla. Intian osalta arvio on voinut muuttua, mutta yleisemmässä merkityksessä kehitysmaiden asukkaat nähdään edelleen korruptoituneina.

Varsin tarkoitushakuisesti tämä näkemys on institutionalisoitu myös maailman tunnetuimpaan korruptioindeksiin, Corruption Perception Index (CPI), jonka mukaan kehittyvät maat ovat sitä vähemmän korruptoituneita, mitä suuremmat vapaudet ne antavat ulkomaisille sijoittajille.

On toki totta, että omille kannattajilleen etuja jakeleva ”portinvartijavaltiot”, jollaisia monista entisistä siirtomaista itsenäistyttyään tuli, ovat hyvin korruptoituneita. Mutta totta on myös se, että juuri tällaisina valtioina ne ovat helposti entisten emämaidensa hallittavissa mm. laittomien pääomavirtojen muodossa.

Myös EU:lla on rooli.

On jännittävää nähdä, millaista Afrikka-strategiaa komissaari Jutta Urpilainen tulee aikanaan esittämään. Perustuuko EU:n läsnäolon vahvistaminen win-win -tyyppisiin ohjelmiin vai vahvistetaanko läsnäoloa USA:n tapaan myös sotilaallisen läsnäolon muodossa? Ja aikooko EU tehdä jotakin laittomille pääomavirroille kehittyvistä maista kehittyneisiin maihin?

Voi olla, että maalaan piruja seinälle. Mutta tulevaisuus ei näytä hyvältä. Globaalit vallankäyttöä koskevat sopimuspohjaiset järjestelyt, kuten YK ja maailman kauppajärjestö WTO, ovat selvästikin jäämässä uusimperiaalisten herruusjärjestelyjen jalkoihin.

Tällainen, jo nähtävissä oleva siirtymä, luo pohjaa myös uusuuskolonialismille, uudenlaiselle epäsuoralle ohjaukselle, jonka puitteissa kehittyvien maiden on entistä hankalampaa nousta kehittyneiden maiden tasolle.

Ja kukapa muista seurauksista välittäisi, jos siirtymä itsessään esiteltäisiin keinona tasapainottaa rakenteelliseksi muodostuneita budjettialijäämiä ja keinona pelastaa "hyvinvointiyhteiskunta".

 
Erkki Laukkanen
1.3.2020