Näköalatonta matalapalkkakeskustelua

Parin viimeisen päivän ajan mediassa on taas väännetty matalapalkkaongelmasta. Mutta taas kerran puurot ja vellit menevät sekaisin tavalla, joka tekee koko keskustelusta näköalatonta taivastelua: yhtäältä meillä on ongelma, mutta toisaalta ei olekaan.

Aartikkelini pontimena on A-Studio 20.1.2020, jossa kansanedustajat Elina Lepomäki (kok.) ja Ilmari Nurminen (sd.) keskustelivat otsikolla Pitäisikö Suomeen saada palkkalaki? Jostakin syystä aamu-TV:n kysymys, pitäisikö palkalla tulla toimeen, oli typistynyt kysymykseksi palkasta.

Olen saanut luettavakseni myös version yliopistonlehtori Mikko Jakosen piakkoin ilmestyvästä artikkelista Työssäkäyvän köyhän elämä vaatii jokapäiväistä rohkeutta, jossa ”työssä käyvien köyhien” ryhmään pysyvästi kuuluvien määräksi arvioidaan noin 60 000 ihmistä. Tilapäisesti heitä on 330–450 tuhatta.

Mistä siis keskustelemme?

Minusta olennaista on se, sitoutuuko Suomi tavoitteeseen toimeentulon turvaavista palkoista. Vasta sen jälkeen on mielekästä keskustella siitä, millaisiin toimiin meidän on tavoitteen saavuttamiseksi ryhdyttävä. Tarvitaanko myös palkkalakia, ja jos, niin millaista?

Tässä suhteessa kello on lyönyt myös Suomelle. Koko 2000-luvun Suomi, niin hallitus kuin työmarkkinajärjestöt, ovat tehneet kaikkensa välttääkseen sitoutumasta Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 määrittelemään kohtuulliseen palkkaan, jolla myös työntekijän perhe eläisi.

Artiklan toimeenpanoa koskevassa valvontakäytännössä kohtuullinen palkka on määritelty vähintään 60 prosentiksi maan nettokeskipalkasta. Sen alle ei saa maksaa, olipa maan palkkajärjestelmä millainen tahansa. Erikseen on todettu, että artikla hyväksyminen ei edellytä valtioita säätämään palkasta.

Tätä kirjoitettaessa Suomi on ainoa Länsi-Euroopan maa, joka ei ole kyseistä artiklaa ratifioinut. Arvioin seuraavassa Suomea koskeviin maaraportteihin perustuen, miksi ei ole. Kun käytän sanaa artikla, tarkoitan Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklaa 4.1.

Miksi Suomi ei ratifioi?

Suomen hallitus on toistuvasti väittänyt, että Suomen kollektiivisiin työehtosopimuksiin perustuva toimialakohtainen palkka ei ole sopusoinnussa sopimuksen artiklan kanssa. Hallituksen mielestä sopusointu edellyttäisi lakia palkasta. Ja sitä Suomen hallitus ei halua säätää.  

Pienen lisämausteen keskusteluun on tuonut Elinkeinoelämän keskusjärjestö (EK) ilmoittamalla, että se ei enää neuvottele keskitetyistä kolmikantaisista sopimuksista.  Ja siksi hallitus katsoo nyt voivansa vaikuttaa palkkoihin entistäkin vähemmän.

Usein myös todetaan, että matalapalkkatyötä tekevien osuus Suomessa on yksi EU:n pienimpiä. Ja, jotta kaikki tulisi sanotuksi, hallitus pesee lopullisesti kätensä toteamalla, että Suomessa palkkatietoja ei koota nettosuureen vaan bruttosuureen mukaan.

Mitä mieltä työmarkkinajärjestöissä?

EK:n kanta on, että tilanne Suomessa on tyydyttävä eikä tarvetta artiklan hyväksymiselle ole. Työntekijät ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelmään ja sitovia sopimuksia pidetään menestystekijänä, kuten muissakin Pohjoismaissa.

Kaikkien työnantajien on seurattava sitovia kollektiivisia sopimuksia, ja kollektiivisista sopimuksista riippumattomia palkkoja on vähän. Vuoden 2017 maaraportissa syyksi ilmoitettiin myös käynnistynyt työaikalain uudistus. Jos artiklaa ei hyväksytä, lainsäädäntötyöhän saataisiin enemmän joustavuutta.

Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön (SAK) kanta on muuttunut. Vuonna 2002 se oli valmis hyväksymään artiklan. Sittemmin, kun kansainvälisesti sitovat kollektiiviset työehtosopimukset on kyseenalaistettu, on tilanne SAK:n arvion mukaan muuttunut.

SAK ei enää patista hallitusta hyväksymään artiklaa. SAK:n mielestä asia pitäisi nostaa keskustelun kohteeksi kevään 2019 eduskuntavaalien jälkeen osana hallituksen poliittista linjausta. Jos tällainen keskustelu käytiin, niin itse en sitä huomannut. Nyt SAK yhtyy nyt EK:n näkemykseen, että artiklaa ei tarvitse hyväksyä.

Mitä mieltä on peruskirjaa valvova komitea?

Komitean mielestä artikla takaa oikeuden reiluun, kohtuullisen elintason turvaavaan palkkaan. Komitea muistuttaa reilun palkkauksen perustavaa laatua olevasta merkityksestä. Riittämätön palkka luo köyhyyttä ja selvästi keskipalkan alittavat palkat ovat ristiriidassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.

Artiklan määrittelemä kohtuullinen palkka on sosiaalisesti kestävän kehityksen ehto. ”Kohtuullisen elintason” käsite menee yli puhtaasti materiaalisten perustarpeiden ja kattaa myös välttämättömät osallistumisen mahdollistavat kulttuuriset, koulutukselliset ja sosiaaliset tehtävät.

Artiklan soveltamisessa on otettu se kanta, että ollakseen reilu alimman palkan on oltava vähintään 60 prosenttia nettokeskipalkasta, kattaen myös erityiset palkanlisät. Siksi tarkastelu perustuu nettosuureisiin, eli bruttopalkasta on vähennetty verot ja sosiaalivakuutusmaksut.

Mitä ongelmia tilastoissa?

Komitean arviointi kattaa kaikenlaiset työsuhteet ja palkkamuodot, kuten myös kaikki työllisryhmät, mukaan lukien maahanmuuttajat. Jos nettopalkkatilastoja ei ole, mistä Suomen hallitus on toistuvasti valittanut, valtiovallan tehtävä on tehdä tarvittavat kyselyt ja tuottaa arviolaskelmat.

Lähtökohtana on, että kokoaikatyötä tekevien nettokeskipalkka lasketaan koko kansantalouden työvoimasta. Mutta jos ei ole mahdollista, kansantalouden sektorin, esimerkiksi teollisuuden, työvoimasta. Jos maakohtainen palkka on säädetty, sen nettoarvoa verrataan kansalliseen nettokeskipalkkaan.

Miksi emme siis aloittaisi tilastoista? Vasemmistoliitossa tämä työ on jo joitakin vuosia sitten aloitettu esittämällä, että kollektiivisten palkkasopimusten ulkopuolelle jääville palkansaajille pitäisi säätää 10 – 12 euron tuntipalkka. Laskennallisesti se olisi likimain 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

Missä ovat sopimuskohtaiset alarajat?

Seuraavassa vaiheessa tarvittaisiin tilastopohjaa kollektiivisten työehtosopimusten alimmista taulukkopalkoista. Takavuosina kokoamastani aineistosta jäi käteen havainto, että nekin menevät usein, ehkä kolmannes kaikista sopimuksista, alle artiklan edellyttämän tason.

Kollektiivinen sopiminen itsessään ei siis vielä ole ongelman ratkaisu. Siksi toivoisin, että kukaan ay-taustainen henkilö ei enää julkisuudessa puhuisi tässä, ongelman peittävässä tarkoituksessa. Nyt tarvitaan numeroita, ja yleisöjulkisuuden nimissä niitä pitää vaatia nimenomaan sopimusosapuolilta.

Ammattiliittojen on osoitettava myös numeroilla olevansa heikomman puolella. Mutta jos tekeminen haudataan tässä asiassa jonkin abstraktin periaatteen – kuten sopimusvapauden – taa, ammattiliitot pysyvät altavastaajina myös kohtuullista palkkaa koskevassa keskustelussa.

Sen seurauksena myös kohtuullista palkkaa koskeva keskustelu jää Elina Lepomäen kaltaisten markkinaliberalistien temmellyskentäksi. Heidän kohtuudellaan ei ole mitään alarajaa. Jos valittavana on kaksi alarajaa, niin valituksi tulee aina se alempi, vaikka se olisi vain 30 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

On tietysti selvää, että tässä työssä on myös jäsennettävä uudelleen palkan ja sitä täydentävän sosiaaliturvan välinen suhde. Artiklan tarkoittaman kohtuullisen palkan täytyy tietenkin aina ylittää kansallisen vähimmäistoimeentulon määrittelemä köyhyysraja.

On aika tunnustaa tosiasiat.

Yleis- ja normaalisitoviin sopimuksiin perustuva palkan asetanta ei aiheuta mitään tosiasiallista estettä kohtuullista palkkaan koskevan artiklan hyväksymiselle. Kuten eivät myöskään puuttuvat nettopalkkatilastot.

Suomella ei ole merkitseviä laillisia ja käytännöllisiä esteitä artiklan hyväksymiselle. Se, mitä me sen jälkeen teemme, on meistä ja yhteistyökumppaneistamme kiinni. Sellaiset maat kuin Armenia, Venäjä, Puola ja sen sellaiset, jotka eivät myöskään ole artiklaa ratifioineet, eivät ole Suomelle kelvollisia verrokkeja.

Saksa on hyvä verrokki sekä hyvässä että pahassa. Jaksolla 2003 – 2005 Saksan ”punavihreä” hallitus runnoi läpi ns. Hartz-reformit, joiden seurauksena joka kymmenes työtätekevä luokitellaan nykyisin köyhäksi. 2015 tehtiin korjausliike säätämällä noin 1500 euron kuukausipalkan takaava minimipalkka.

Se pakotti työantajan uudelleen organisoimaan silpputyötä suuremmiksi, enemmän työtunteja ja toimeentuloa tuottaviksi kokonaisuuksiksi. Voi olla, että sellainen tarvitaan myös Suomessa. Mutta sitä ennen pitäisi selvittää muut ratkaistavaksi tulevat ongelmat ja käytettävissä olevat keinot.

Ongelmanratkaisun lykkääminen hamaan tulevaisuuteen ei ole hyvä idea.

Erkki Laukkanen
11.1.2020