Näköalatonta matalapalkkakeskustelua
Parin viimeisen päivän ajan mediassa on taas väännetty
matalapalkkaongelmasta. Mutta taas kerran puurot ja vellit menevät sekaisin
tavalla, joka tekee koko keskustelusta näköalatonta taivastelua: yhtäältä
meillä on ongelma, mutta toisaalta ei olekaan.
Aartikkelini pontimena on A-Studio 20.1.2020, jossa kansanedustajat
Elina Lepomäki (kok.) ja Ilmari Nurminen (sd.) keskustelivat
otsikolla Pitäisikö Suomeen saada palkkalaki? Jostakin syystä aamu-TV:n
kysymys, pitäisikö palkalla tulla toimeen, oli typistynyt kysymykseksi
palkasta.
Olen saanut luettavakseni myös version yliopistonlehtori
Mikko Jakosen piakkoin ilmestyvästä artikkelista Työssäkäyvän köyhän
elämä vaatii jokapäiväistä rohkeutta, jossa ”työssä käyvien köyhien” ryhmään
pysyvästi kuuluvien määräksi arvioidaan noin 60 000 ihmistä. Tilapäisesti
heitä on 330–450 tuhatta.
Mistä siis keskustelemme?
Minusta olennaista on se, sitoutuuko Suomi tavoitteeseen
toimeentulon turvaavista palkoista. Vasta sen jälkeen on mielekästä keskustella
siitä, millaisiin toimiin meidän on tavoitteen saavuttamiseksi ryhdyttävä. Tarvitaanko
myös palkkalakia, ja jos, niin millaista?
Tässä suhteessa kello on lyönyt myös Suomelle. Koko
2000-luvun Suomi, niin hallitus kuin työmarkkinajärjestöt, ovat tehneet
kaikkensa välttääkseen sitoutumasta Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan
4.1 määrittelemään kohtuulliseen palkkaan, jolla myös työntekijän perhe eläisi.
Artiklan toimeenpanoa koskevassa valvontakäytännössä kohtuullinen
palkka on määritelty vähintään 60 prosentiksi maan nettokeskipalkasta. Sen alle
ei saa maksaa, olipa maan palkkajärjestelmä millainen tahansa. Erikseen on
todettu, että artikla hyväksyminen ei edellytä valtioita säätämään palkasta.
Tätä kirjoitettaessa Suomi on ainoa Länsi-Euroopan maa, joka
ei ole kyseistä artiklaa ratifioinut. Arvioin seuraavassa Suomea koskeviin
maaraportteihin perustuen, miksi ei ole. Kun käytän sanaa artikla, tarkoitan
Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklaa 4.1.
Miksi Suomi ei ratifioi?
Suomen hallitus on toistuvasti väittänyt, että Suomen kollektiivisiin
työehtosopimuksiin perustuva toimialakohtainen palkka ei ole sopusoinnussa
sopimuksen artiklan kanssa. Hallituksen mielestä sopusointu edellyttäisi lakia
palkasta. Ja sitä Suomen hallitus ei halua säätää.
Pienen lisämausteen keskusteluun on tuonut Elinkeinoelämän
keskusjärjestö (EK) ilmoittamalla, että se ei enää neuvottele keskitetyistä
kolmikantaisista sopimuksista. Ja siksi
hallitus katsoo nyt voivansa vaikuttaa palkkoihin entistäkin vähemmän.
Usein myös todetaan, että matalapalkkatyötä tekevien osuus
Suomessa on yksi EU:n pienimpiä. Ja, jotta kaikki tulisi sanotuksi, hallitus
pesee lopullisesti kätensä toteamalla, että Suomessa palkkatietoja ei koota
nettosuureen vaan bruttosuureen mukaan.
Mitä mieltä työmarkkinajärjestöissä?
EK:n kanta on, että tilanne Suomessa on tyydyttävä eikä
tarvetta artiklan hyväksymiselle ole. Työntekijät ovat tyytyväisiä nykyiseen
järjestelmään ja sitovia sopimuksia pidetään menestystekijänä, kuten muissakin
Pohjoismaissa.
Kaikkien työnantajien on seurattava sitovia kollektiivisia
sopimuksia, ja kollektiivisista sopimuksista riippumattomia palkkoja on vähän. Vuoden
2017 maaraportissa syyksi ilmoitettiin myös käynnistynyt työaikalain uudistus.
Jos artiklaa ei hyväksytä, lainsäädäntötyöhän saataisiin enemmän joustavuutta.
Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön (SAK) kanta on
muuttunut. Vuonna 2002 se oli valmis hyväksymään artiklan. Sittemmin, kun
kansainvälisesti sitovat kollektiiviset työehtosopimukset on kyseenalaistettu, on
tilanne SAK:n arvion mukaan muuttunut.
SAK ei enää patista hallitusta hyväksymään artiklaa. SAK:n
mielestä asia pitäisi nostaa keskustelun kohteeksi kevään 2019 eduskuntavaalien
jälkeen osana hallituksen poliittista linjausta. Jos tällainen keskustelu
käytiin, niin itse en sitä huomannut. Nyt SAK yhtyy nyt EK:n näkemykseen, että
artiklaa ei tarvitse hyväksyä.
Mitä mieltä on peruskirjaa valvova komitea?
Komitean mielestä artikla takaa oikeuden reiluun,
kohtuullisen elintason turvaavaan palkkaan. Komitea muistuttaa reilun
palkkauksen perustavaa laatua olevasta merkityksestä. Riittämätön palkka luo
köyhyyttä ja selvästi keskipalkan alittavat palkat ovat ristiriidassa
sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa.
Artiklan määrittelemä kohtuullinen palkka on sosiaalisesti
kestävän kehityksen ehto. ”Kohtuullisen elintason” käsite menee yli puhtaasti
materiaalisten perustarpeiden ja kattaa myös välttämättömät osallistumisen
mahdollistavat kulttuuriset, koulutukselliset ja sosiaaliset tehtävät.
Artiklan soveltamisessa on otettu se kanta, että ollakseen
reilu alimman palkan on oltava vähintään 60 prosenttia nettokeskipalkasta,
kattaen myös erityiset palkanlisät. Siksi tarkastelu perustuu nettosuureisiin,
eli bruttopalkasta on vähennetty verot ja sosiaalivakuutusmaksut.
Mitä ongelmia tilastoissa?
Komitean arviointi kattaa kaikenlaiset työsuhteet ja
palkkamuodot, kuten myös kaikki työllisryhmät, mukaan lukien maahanmuuttajat. Jos
nettopalkkatilastoja ei ole, mistä Suomen hallitus on toistuvasti valittanut, valtiovallan
tehtävä on tehdä tarvittavat kyselyt ja tuottaa arviolaskelmat.
Lähtökohtana on, että kokoaikatyötä tekevien
nettokeskipalkka lasketaan koko kansantalouden työvoimasta. Mutta jos ei ole
mahdollista, kansantalouden sektorin, esimerkiksi teollisuuden, työvoimasta. Jos
maakohtainen palkka on säädetty, sen nettoarvoa verrataan kansalliseen
nettokeskipalkkaan.
Miksi emme siis aloittaisi tilastoista? Vasemmistoliitossa
tämä työ on jo joitakin vuosia sitten aloitettu esittämällä, että
kollektiivisten palkkasopimusten ulkopuolelle jääville palkansaajille pitäisi
säätää 10 – 12 euron tuntipalkka. Laskennallisesti se olisi likimain 60
prosenttia maan nettokeskipalkasta.
Missä ovat sopimuskohtaiset alarajat?
Seuraavassa vaiheessa tarvittaisiin tilastopohjaa
kollektiivisten työehtosopimusten alimmista taulukkopalkoista. Takavuosina
kokoamastani aineistosta jäi käteen havainto, että nekin menevät usein, ehkä
kolmannes kaikista sopimuksista, alle artiklan edellyttämän tason.
Kollektiivinen sopiminen itsessään ei siis vielä ole
ongelman ratkaisu. Siksi toivoisin, että kukaan ay-taustainen henkilö ei enää
julkisuudessa puhuisi tässä, ongelman peittävässä tarkoituksessa. Nyt tarvitaan
numeroita, ja yleisöjulkisuuden nimissä niitä pitää vaatia nimenomaan
sopimusosapuolilta.
Ammattiliittojen on osoitettava myös numeroilla olevansa
heikomman puolella. Mutta jos tekeminen haudataan tässä asiassa jonkin
abstraktin periaatteen – kuten sopimusvapauden – taa, ammattiliitot pysyvät
altavastaajina myös kohtuullista palkkaa koskevassa keskustelussa.
Sen seurauksena myös kohtuullista palkkaa koskeva keskustelu
jää Elina Lepomäen kaltaisten markkinaliberalistien temmellyskentäksi.
Heidän kohtuudellaan ei ole mitään alarajaa. Jos valittavana on kaksi alarajaa,
niin valituksi tulee aina se alempi, vaikka se olisi vain 30 prosenttia maan
nettokeskipalkasta.
On tietysti selvää, että tässä työssä on myös jäsennettävä
uudelleen palkan ja sitä täydentävän sosiaaliturvan välinen suhde. Artiklan
tarkoittaman kohtuullisen palkan täytyy tietenkin aina ylittää kansallisen
vähimmäistoimeentulon määrittelemä köyhyysraja.
On aika tunnustaa tosiasiat.
Yleis- ja normaalisitoviin sopimuksiin perustuva palkan
asetanta ei aiheuta mitään tosiasiallista estettä kohtuullista palkkaan
koskevan artiklan hyväksymiselle. Kuten eivät myöskään puuttuvat
nettopalkkatilastot.
Suomella ei ole merkitseviä laillisia ja käytännöllisiä
esteitä artiklan hyväksymiselle. Se, mitä me sen jälkeen teemme, on meistä ja
yhteistyökumppaneistamme kiinni. Sellaiset maat kuin Armenia, Venäjä, Puola ja
sen sellaiset, jotka eivät myöskään ole artiklaa ratifioineet, eivät ole
Suomelle kelvollisia verrokkeja.
Saksa on hyvä verrokki sekä hyvässä että pahassa. Jaksolla
2003 – 2005 Saksan ”punavihreä” hallitus runnoi läpi ns. Hartz-reformit, joiden
seurauksena joka kymmenes työtätekevä luokitellaan nykyisin köyhäksi. 2015 tehtiin
korjausliike säätämällä noin 1500 euron kuukausipalkan takaava minimipalkka.
Se pakotti työantajan uudelleen organisoimaan silpputyötä
suuremmiksi, enemmän työtunteja ja toimeentuloa tuottaviksi kokonaisuuksiksi.
Voi olla, että sellainen tarvitaan myös Suomessa. Mutta sitä ennen pitäisi
selvittää muut ratkaistavaksi tulevat ongelmat ja käytettävissä olevat keinot.
Ongelmanratkaisun lykkääminen hamaan tulevaisuuteen ei ole
hyvä idea.
Erkki Laukkanen
11.1.2020
Takaisin
|