Finanssikirous kestävän kehityksen jarruna

Rahoitusjärjestelmää on usein verrattu verenkiertojärjestelmään: ilman pankeista, sijoitusrahastoista ja pääomasijoittajista koostuvaa rahoitusjärjestelmää raha ei löytäisi tietään juuri sinne, missä talouden ”verenkierto” sitä tarvitsisi.

Hyvin erilaisen kuvan rahoitusjärjestelmästä saa Nicholas Shaxsonin kirjasta Finanssikirous (Into, 2019), jossa rahoitusjärjestelmästä on tullut talouskasvun jarru. Sen tehtävänä ei ole enää uuden varallisuuden tuottaminen, vaan jo aiemmin luodun varallisuuden kanavointi harvoille.

Kirjassa Aarresaaret – miehet jotka ryöstivät maailman (Into, 2012) Shaxson kertoi, kuinka jokaista kehitysmaiden saamaa tukidollaria kohti kymmenen dollaria virtaa laittomasti ulos, enimmäkseen veroparatiiseihin ja sitä kautta maailman finanssikeskuksiin, kuten Lontoon Cityyn.

Nyt Shaxson täsmentää kertomustaan kanavoimisen taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla seurauksilla, kuten eriarvoisuuden kasvulla ja varallisuuden keskittymisellä yhä harvempiin käsiin. Vaikka tarinan keskiössä on edelleen Lontoon City, myös Atlantin toinen laita on näkyvästi esillä.

Miten finanssikirous ilmenee?

Finanssikirous on sukua kehitystaloudesta tutulle resurssikiroukselle, jossa yksi resurssi, esimerkiksi öljy, muodostuu rajoitteeksi muun talouden ja koko yhteiskunnan kehittämiselle. Finanssikirouksen riivaamat valtiot kärsivät ylisuurista rahoitusmarkkinoista.

Monissa veroparatiiseissa, joissa saattaa edelleen olla brittiläinen hallinto, rahoitusmarkkinoiden koko suhteessa muuhun talouteen on kasvanut niin suureksi, ettei millään muulla ole enää väliä. Ei siitäkään huolimatta, että veroparatiisin kansalaiset eivät järjestelystä mitään hyötyisi.

Tänä päivänä taloudenpidon finansialisaatio – tapa tarkastella kaikkea finanssitalouden kannalta – ilmenee sekä laittomina että muodollisesti laillisina rahavirtoina paitsi kansallisten rajojen yli veroparatiiseihin myös luotetuille omaisuudenhoitajille kansallisten rajojen sisällä. 

Kuka tästä hyötyy?

Hyötyjinä ovat rahanpesua, veronkiertoa ja aggressiivista verosuunnittelua harjoittavat tahot. Ja mitä suuremmasta skaalasta puhutaan, sitä suuremmat hyödyt. Maksajiksi tässä touhussa jäävät aina rehelliset veronmaksajat. Ja jos veronmaksukykyä ei löydy, edessä on leikkausten tie.

Finanssikirous on myös vahvasti korruptoiva asia. Pyöröovi poliitikkojen ja liike-elämän välillä korruptoi myös lakivalmistelun tavalla, josta ulkopuolisen on mahdotonta sanoa, kuka julkista intressiä lopulta edustaa. On siirryttyä poliittisen korruption puolelle.

Mitä pidemmälle finanssikirous etenee, sitä vaikeampaa siitä on irrottautua. Malliesimerkkinä tästä ovat pankit, joita on luonnehdittu liian suuriksi kaatumaan. Ja kun tästä reunaehdosta tulee riittävän vahva, kehityksen kääntäminen johonkin toiseen suuntaan tulee entistä vaikeammaksi.

Näin näyttäisi käyneen myös Englannille.

Lontoon Cityn salailutalous sai nykyisen rakenteensa jo 1980-luvulla. Se, mitä sen jälkeen on tapahtunut, on vain syventänyt finanssitalouden ja muun talouden välistä jakoa tavalla, joka voimistanut myös vastakkainasettelua Lontoon ja muun Britannian välillä.

Juuri mitkään aiempien hallitusten – olivatpa ne sitten konservatiivisia tai kolmannen tien sosialidemokraattisia – yritysverohuojennusohjelmat eivät ole johtaneet luvattuihin lisäinvestointeihin, työpaikkoihin ja talouskasvuun.

Mutta siitä huolimatta brittien päähän iskostettu ymmärrys lähtee siitä, että tällä tiellä on suorastaan pakko jatkaa. Ja siihen käsitykseen perustuu myös Boris Johnsonin vaalikampanja, jossa puhutaan uudesta ”saa tehdä” -hengestä.

Jos tämä kampanja voittaa, odotettavissa on finanssikirous potenssiin kaksi. Mitä siitä seuraa, jää nähtäväksi. Mutta todennäköisesti se tarkoittaa entistä heikompaa finanssitalouden sääntelyä, entistä suurempaa salailutaloutta ja entistä korruptoituneempaa hallintoa.

Entä sitten Suomi?

Keskustelu yhtiöverotuksen keventämisestä on meilläkin mukaillut verotuksen keventämisen myönteisiä vaikutuksia korostavaa mutta vääräksi osoitettua teoriaa. Myös todellisen edunsaajaomistajan tunnistaminen on vuosien varrella vaikeutunut.

Mutta silti mitään läpeensä korruptoitunutta finanssikirousta en Suomesta löydä. Tax Justice -verkoston tuottaman, finanssisektorin salailevuutta koskevan indeksin mukaan Suomi oli 71. salailevin vuonna 2018.

Salailukärjessä oli sellaisia finanssikapitalismin roistovaltioita kuin Sveitsi, USA, Luxemburg, Saksa, Taiwan ja Arabiemiraatit. Ja sellaisia oikeudenkäyttöalueita kuin Cayman-saaret, Hong Kong, Singapore ja Britannialle kuuluva Guernseyn saari Englannin kanaalissa.

Missä siis ongelma?

On erittäin ongelmallista, että erilaisiin korruptiomittauksiin rahoitussektorin salailevuus ei toistaiseksi sisälly. Tämä pätee myös Transparency Internationalin tuottamaan havaitun korruption indeksiin, CPI:hin (tulee sanoista Corruption Perception Index).

Osallistuin lokakussa 2012 Brasiliassa pidettyyn korruptionvastaiseen konferenssiin, jossa tässä arvioimani kirjan kirjoittaja Nicholas Shaxson kyseli, miten voi olla, että joka toinen 20:stä, CPI:n mukaan vähiten korruptoítuneesta maasta oli luokiteltavissa veroparatiisiksi.

No, vastausta ei tullut silloin, eikä sitä ole tullut sen jälkeen. Käytännössä finanssikirous on siis tabu myös arvosteluille korruptionvastaisille järjestöille. Syystä tai toisesta niissä edelleen vedetään yhtäläisyysmerkit sijoittajien suosimisen ja korruption vähäisyyden välille.

Tässä ei ole enää kysymys kestävää kehitystä jäytävästä poliittisesta korruptiosta. Tämä menee jo ideologisen korruption puolelle, osaksi länsimaiden poliittisesti vinoutunutta itseymmärrystä.  

Erkki Laukkanen
9.12.2019