Mitä vikaa liittoutumattomuudessa?
Olennainen osa yhteistyötä on ollut Venäjää koskevien
tiedustelutietojen hankinta ja vaihto.
Hesarin kohuartikkeli (16.12.) kertoi Venäjää koskevaa tietojen
hankinnasta ja Tikkakoskella sijaitsevan Viestikoekeskuksen roolista siinä. Artikkelin
mukaan Suomen tiedustelun hankkimat tiedot jalostetaan ja tuotteistetaan
myyntikelpoisiksi kokonaisuuksiksi maksukykyisille tilaajille, keitä sitten
lienevätkin.
Yllättävän vähälle artikkelin jälkipuinnissa jäi kuitenkin kysymys
siitä, miten ja kenen ehdoilla tietoja vaihdetaan. Arvioin tätä kysymystä seuraavassa
Luke Hardingin kirjan Snowden, maailman
halutuin mies (Into, 2014) pohjalta.
Mitkä siis ovat tiedustelutiedon vaihdannan poliittiset
reunaehdot?
Joulun alla käydystä keskustelusta sai sellaisen
vaikutelman, ettei vaihdannan periaatteita voi äänestäjille avata. Jos
avattaisiin, Suomen turvallisuus heikkenisi, kun sen kanssa ei enää
vaihdettaisi tietoja.
Minusta tämä selitys on aidosti ongelmallinen. Jos se
niellään, tietojen vaihtoa koskevat reunaehdot jäävät todentamatta, ja vaihto voi
saada myös muotoja, jotka kyseenalaistavat asemamme sotilaallisesti
liittotumattomana maana.
Jos Suomi esimerkiksi myisi USA:lle Venäjän sotilaallisen turvallisuuden
vaarantavia toiminta- ja maalitietoja, Suomi olisi de facto sotilaallisesti
liittoutunut maa, ja sellaisena Venäjäkin Suomea pitäisi. Ja näin ollen, Tikkakoskesta
tulisi Venäjän ohjusten maali, mahdollinen ensi-iskukohde.
Keskustelussa tämä ongelma on yritetty sivuuttaa.
On annettu ymmärtää, että tiedustelutiedon vaihdanta
tapahtuisi aina Suomen asettamin ehdoin, ja että tiedustelulainsäädännön
valmistuttua vaihdanta tulisi parlamentaarisen valvonnan alle. Toisin sanoen,
Suomi olisi suvereeni päättämään myös, mitä tietoa vaihdetaan ja kenen kanssa vaihdetaan.
Mutta Hardingin kuvaus ei tue tätä näkemystä. Käytännössä
vaihdannan periaatteet sanelee tiedon hankinta- ja jakeluorganisaatio, sen
vakiintuneet toimintatavat sekä käytettävissä oleva teknologia. Ei Suomi voi niitä
miksikään muuttaa, ei ainakaan Naton tai NSA:n, USA:n tiedusteluviraston osalta.
Ja mitä valvojiin tulee, niin ihmisiä hekin ovat. Ratkaiseva
syys Snowdenin ilmiannoille oli valvojien systemaattinen valehtelu toiminnan
todellisesta luonteesta, siitä miten ketä tahansa koskevasta urkinnasta on
tullut alalla vallitseva käytäntö. Varmuuden vuoksi valvotaan sekä ystäviä että
vihollisia.
Ketkä vaihdannan periaatteista päättävät?
Länsimaissa hankinta ja jakelu on 1950 luvulta lähtien
organisoitu Nato-yhteensopivasti viiden, globaalisti edustavan keskuksen varaan.
Näiden Viiden Silmän toimintaa sääntelevä uhkakuva johdettiin ensin Neuvostoliitosta.
Jaksolla 2001 – 2004 kuvaan tuli myös terrorismin ennaltaehkäisy.
Massatiedustelun läpimurto tapahtui vuosina 2007 – 2012, kun
joukko suuria kaupallisia toimijoita, kuten Facebook, Microsoft, Google ja
Apple, pakotettiin oikeuden määräyksellä jättämään takaporttinsa auki siten,
että NSA on voinut hakea haluamansa tiedon suoraan firmojen servereiltä.
Hallituksen esitysluonnoksen mukaan omiin kansalaisiin
kohdistuva tiedustelu edellyttäisi Suomessa aina tuomioistuinlupaa. Mutta koska
rajat ylittävän kaapelin tietovirrasta ei voi eriyttää ulkomaista toimijaa,
tavaksi on tullut etsiä neulaa koko heinäsuovasta, koko kaapelista.
Ja mitä laiteriippuvuuteen tulee, niin Suomenkin
tiedustelukyky on ehdollinen NSA:n hyväksymille laitetoimituksille. Asevelihintaan
laitteita ja koulutusta saavat Hardingin mukaan vain tahot, jotka eivät
kyseenalaista alihankintaketjun ylläpitämää viholliskuvaa ja NSA:n asemaa
”pääurakoitsijana”.
Otetaan esimerkki. Kun The Guardian vuonna 2013 vuoti tietoja
NSA:n taloudellisesta tuesta Iso-Britannian tiedustelulle, vuotoa tutkinut
tuomari piti käytäntöä normaalina. Sen sijaan, että tuomari olisi tarttunut
kysymykseen mahdollisista vastapalveluista, hän asetti lehdelle
vastakysymyksen: rakastatteko tätä maata?
Entä miten näin tuotetun tiedustelutiedon merkitys
todennetaan?
Tieto-opillisesti informaatio itsessään on lähes arvotonta.
Tiedoksi se muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun sen merkitykset tulevat
yleisesti ymmärrettäviksi ja käsin kosketeltaviksi. Se taas edellyttää
lähdekritiikkiä, jonka tiedustelutiedon auktorisoitu tuottamistapa varsin
tehokkaasti poissulkee.
Itse tajusin sen talvella 2015 osallistuessani alueelliselle
maanpuolustuskurssille. Kurssin yhtenä teemana oli Suomen tietoverkkoihin
kohdistuva kybervaikuttaminen, josta viikon aikana puhui neljä alustajaa. He
kaikki mainostivat russofobialla ratsastavaa Ilkka Remestä alan parhaana
asiantuntijana.
Yksikään heistä ei kuitenkaan osannut kertoa, mistä
lähteistä Ilkka Remeksen maalailemien uhkakuvien todenperäisyys olisi
tarkistettavissa. Kuten ei sitäkään, miten fakta ja fiktio uhkakuvia koskevassa
keskustelussa erotetaan toisistaan. Vaikutelmaksi jäi, että 1920-luvulla omaksuttu
viholliskuva ratkaisee.
Mitä tästä päättelemme?
Se, miten Suomi tiedustelutietoa hankkii ja vaihtaa
määrittelee lopulta myös Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden asteen. Siksi
tiedustelutiedon vaihtoa koskevat pelinsäännöt on tehtävä läpinäkyviksi myös
äänestäjille. Tällä hetkellä ne eivät sitä ole.
Demokratiassa niiden pitäisi olla.
Erkki Laukkanen
13.1.2018
Takaisin
|