Miksi USA:n valkoinen työväenluokka hylkäsi keskusta-vasemmiston?

Tämän vuosikymmenen tärkein poliittinen kysymys kuuluu, miksi lisääntynyt eriarvoisuus nykyajan kapitalismissa ei ole johtanut sen enempää vasemmiston tai keskusta-vasemmiston kannatuksen kasvuun.

Ajankohtaisin esimerkki tästä on USA. Miksi valkoiset työläiset äänestivät Trumpia? Miksi eliitinvastainen, mutta rikkaiden verohelpotuksia suosiva ja kansallista terveysvakuutusta vastustava retoriikka puri niin hyvin myös työväenluokkaan?  Ratkaisiko suhtautuminen maahanmuuttoon vaalin tuloksen?

Ei ratkaissut. Kyselyjen mukaan maahanmuutto on vain osa selitystä, sen ideologinen raami. Monilla, Trumpin yllättävään voittoon johtaneilla äänestysalueilla maahanmuuttajia ja monikulttuurista väestöä oli niin vähän, ettei heillä voinut olla merkittävää suoraa vaikutusta vaalin lopputulokseen.

Huomattavasti parempi selitys on poliittinen korruptio. 

On huomattava, että ihmisten äänestyspäätöksiin eivät vaikuta ainoastaan puolueiden julkilausumat tavoitteet. Ihmisten äänestyspäätöksiin vaikuttaa myös heidän arvionsa valtainstituutioiden toimintatavasta - arvio niiden tasapuolisuudesta, riippumattomuudesta ja rehellisyydestä.

Tällä vuosikymmenellä tehdyissä mielipidekyselyissä kolme neljästä USA:n kansalaisista on arvioinut sekä puoluejärjestelmän että sen ylläpitämät valtainstituutiot korruptoituneiksi. Ja noin 60 prosenttia katsoo, että myös media, vallan perinteinen vahtikoira, on melko tai erittäin korruptoitunut.

Kampanjassaan Trump hyödynsi näitä tietoja häikäilemättömällä tavalla. Toistuvasti hän syytti Washingtonin eliittiä ja vastaehdokastaan poliittisesta korruptiosta. Hänen mukaansa ”Hillary Clinton saattaa olla kaikkien aikojen korruptoitunein USA:n presidentin virkaa hakeva henkilö.”

Mitä poliittisella korruptiolla sitten tarkoitetaan?

Sillä tarkoitetaan valtainstituutioihin pesiytyneitä, keskinäisiä palveluksia jakelevia hyvä veli -verkostoja, jotka mitätöivät alkuperäiset politiikkatavoitteet ja korruptoivat niiden tavoitteiden mukaisen lainvalmisteluprosessin rikkaiden ja vaikutusvaltaisten etujen mukaisiksi.   

USA:ssa tästä on tullut oma taiteen lajinsa. Politiikkaan virtaavasta rahasta on korkeimman oikeuden vuonna 2010 tekemän linjauksen ja sen mahdollistaman ”rajattoman lobbauksen” myötä tullut niin hallitseva tekijä, että usko äänestämällä aikaansaatuun muutokseen on jo aika vähäinen.

Tästä suhmuroinnista ovat hyötyneet molemmat USA:n valtapuolueet. Siten lobbareiden valta ei yksin selitä sitä, miksi juuri kovaotteisena ja lipevänä liikemiehenä tunnettu Trump valikoitui rahanvallan rampauttaman järjestelmän korjaajaksi. Sen selittämiseksi tarvitaan jotain muuta.

Se jokin muu on Trumpin identiteettipolitiikka.

Identiteettipolitiikassa puolue profiloituu tiettyjen ryhmien edustajaksi. Identiteettipolitiikalle on tyypillistä mustavalkoinen jaottelu, esimerkiksi mustiin ja valkoisiin, oikeaan ja väärään uskontoon, hyviin ja pahoihin. Trumpin kampanja perustui valkoisen amerikkalaisen identiteetin manipuloinnille.

Yksi erikoisimmista mielipidekyselyjen tuottamista tuloksista on valkoisten amerikkalaisten käsitys, että heitä syrjitään nyt enemmän kuin mustia ja latinoja. Tällä käsityksellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta siitä huolimatta tämä käsitys saattoi olla vahva vaikutin äänestyspäätökselle.

Tämä käsitys yhdistettynä siihen, mitä vasemmisto ja liberaalit ovat perinteisesti tarkoittaneet positiivisella syrjinnällä jonkin politiikan kohderyhmän eduksi, on keskustelun arvoinen asia. Kaikkia sen, sinänsä perustellun, lähestymistavan poliittisia seurauksia ei selvästikään ole ymmärretty.

Kohdennetut politiikkaohjelmat näyttäisivät olevan alttiita ”väärinkäytöksille”. Ja korruptoituneen, väärinkäytöksestä lööppejä tekevän median tapauksessa riittää pelkkä epäilys väärinkäytöksestä. Ja niin positiivinen syrjintä näyttäytyy joidenkin suosintana joidenkin toisten kustannuksella.

Otetaan pari esimerkkiä.

Jos tavoitteeksi asetetaan etnisten vähemmistöryhmien suosiminen työ- ja koulutuspaikkavalinnoissa esimerkiksi kiintiöiden avulla, muut kuin ohjelmassa luetellut ryhmät kokevat helposti tulleensa syrjityksi – varsinkin jos joku tätä käsitystä identiteettipolitiikallaan ruokkii.

Myös Suomessa kohdennetuista politiikkaohjelmista on tullut arkea, erityisesti tällä vuosikymmenellä: hallitukset sijoittavat rahaa politiikkaohjelmaan X, ja rahoittavat sen leikkaamalla jostakin toisesta ohjelmasta. Esimerkiksi nuorisotakuuta on rahoitettu leikkaamalla pitkäaikaistyöttömyyden hoidosta.

Mikä olisi vaihtoehto?

Vaihtoehtoisesti me voisimme palata vasemmistolaisuuden juurille: universaaleihin, kaikkia samalla tavalla kohteleviin politiikkaohjelmiin.

Erkki Laukkanen
9.2.2017