|
Miksi kauppaa pitäisi käydä lännen ehdoilla?
Moni meistä on törmännyt kirjainyhdistelmiin CETA, TTIP,
TTP ja TiSA ymmärtämättä muuta kuin että
jollakin tavalla ne ”vapaakauppaan” liittyvät. Tulleja
ja kaupan teknisiä esteitä poistetaan, meidän kaikkien
yhteiseksi hyväksi.
Tavallinen, omassa arjessaan elävä kansalainen, on saattanut
myös huomata, että varsin usein näiden
kirjainyhdistelmien yhteydessä puhutaan lännestä,
länsimaisista arvoista ja niiden puolustamisesta suhteessa
sellaisiin itäisiin voimiin kuin Venäjä, Kiina ja Intia.
Perusviesti näyttäisi olevan, että ilman näitä
alueellisia ”vapaakauppasopimuksia” lännen kyky ohjata
maailmantalouden kehitystä vaarantuu. Ja lopulta, jos
tämän annetaan tapahtua, edessämme on jonkinlainen
”örkkien” valtakausi – jotakin sellaista, jota
emme varmasti halua.
Siksi lännen on mukautettava muut tahtoonsa.
Näin tulkiten kysymyksessä on se sama herruustarina, jota
Ostwald Spengler teoksessaan Länsimaiden perikato kritisoi jo
lähes sata vuotta sitten. Spenglerin mukaan lännen tuhoksi
– ei voitoksi, kuten valtamediassa väitetään
– koituu lopulta sen kyvyttömyys ottaa huomioon muita
toimintakulttuureja.
Selvimmin tätä kehitystä ilmentää
TTIP:stä, USA:n ja EU:n välisestä
”kumppanuudesta” käyty keskustelu. Ne alkoivat vuonna
2013 pyrkimyksestä luoda lisää kasvua ja
työpaikkoja. Mutta jo vuotta myöhemmin TTIP:tä myytiin
geopoliittisena keinona säilyttää lännen
valta-asema maapallolla.
Hyvä esimerkki tästä on suomalaisten
palkansaajakeskusjärjestöjen julkaisu EU:n ja USA:n
vapaakauppaneuvottelut Suomen palkansaajien kannalta (SAK, STTK ja
Akava; 4.4.2014), jossa palkansaajakeskusjärjestöt asettuvat
EU:n ja USA:n puolelle Kiinaa ja Venäjää vastaan.
Pääasialliseksi perusteeksi ”kumppanuudelle”
järjestöt ilmoittavat sen, että "EU:n ja Yhdysvaltojen
lähentyminen vähentäisi riippuvuutta maista, jotka
eivät jaa niiden yhteisiä arvoja kuten demokratiaa ja
ihmisoikeuksia". Järjestöjen omaa toimialaa,
työmarkkinakysymyksiä, muistiossa ei pohdittu.
Siinä vaiheessa minun hälytyskelloni alkoi päristä.
Onko tässä käynnistynyt samanlainen näytelmä
kuin mitä EU:n sosiaalidialogissa jaksolla 2005 – 2007
näyteltiin, kun ”joustoturvasta” (flexicurity)
leivottiin EU:n uusi työmarkkinamalli? Sekin malli
hyväksyttiin korkeimmalla mahdollisella tasolla meidän
kaikkien nimissä, ilman että meiltä mitään
kysyttiin.
Senkin mallin piti tuottaa lisää kasvua ja
työllisyyttä. Mutta toisin kävi. Käsiimme jäi
tabun kaltainen työmarkkinamalli, jonka toimeenpanosta oma
”nomenklaturamme” joutuu raportoimaan EU:lle, ilman
että vallankäytön kohdejoukko, me palkansaajat,
raportoinnista ja sen merkityksestä mitään
tiedämme.
Jotakin sellaista olisi nyt tarjolla myös TTIP:n osalta. USA on
ratifioinut YK:n työjärjestön perussopimuksista vain
vanki- ja lapsityövoiman käytön kieltoa koskevat
sopimukset. On toiveajattelua väittää, että muut,
mm. työllisyydenhoitoa koskevat sopimukset voitaisiin kuitata
pelkällä julistuksella.
Mitä muuta on jätetty kertomatta?
TTIP ei ole ”vapaakauppasopimus”. Se ei ole edes
kauppasopimus. Se on kumppanuussopimus, jonka ensisijaisena tavoitteena
on turvata sen ”Washingtonin konsensuksen”, jolla
maailmantaloutta on toisen maailmansodan jälkeen hallittu,
jatkuvuus.
Sen konsensuksen tarpeesta voi olla montaa mieltä. Itse en
siitä kovin paljon perusta, kuten en muistakaan herruuden
muodoista. Mutta TTIP ja sen verrokit ovat sitä mitä
suurimmassa määrin. Niiden ohjausmekanismit ovat
sotilasstrategioista tuttujen rintamalinjojen kaltaisia.
Otetaan pari esimerkkiä. Vuonna 2013 Intia ilmoitti
kunnianhimoisesta aurinkoenergiaohjelmasta, jota myös USA
julkisuudessa tuki esimerkillisenä kestävän kehityksen
hankkeena. Sen jälkeen USA on tehnyt kaikkensa hankkeen
muotoilemiseksi amerikkalaisia yhtiöitä suosivaksi.
Ja mitä USA edellä, sitä EU perässä.
Esimerkkinä tästä on EU:n ja Länsi-Afrikan
välinen kauppasopimus, jota sopimuksen kriitikot kutsuvat
sopimuspohjaiseksi siirtomaavallaksi. Kiristyskeinona sopimuksen
hieronnassa on käytetty tulleja: ne palaavat, jos EU:n tahtoon ei
suostuta.
Mikä on seuraava askel?
Sitä on itse asiassa aika vaikea sanoa.
”Vapaakauppasopimusten” todellinen merkitys on
politisoitunut kaikkialla siitä yksinkertaisesta syystä,
että niitä pidetään elitistisinä,
ympäristö- ja sosiaalivaikutukset sivuuttavina
herruusjärjestelyinä. Ja sellaisiahan ne ovatkin.
Eikä Donald Trumpilla ole mitään keinoja tehdä
niistä suosittuja. Eikä ehkä haluakaan. Washingtonin
konsensus on murtunut.
Erkki Laukkanen
17.12.2016
Takaisin
|
