Onko meillä enää työvoimapolitiikkaa?

Syksyn aikana hallituksen pitäisi löytää keinot, joilla estettäisiin ennätystasolle nousseen työttömyyden muuttuminen rakenteelliseksi. Miten tähän tilanteeseen on tultu? Millaisista keinoista tässä puhutaan?

Vaikutelmaksi viimeisten kuukausien keskustelusta on jäänyt, että hallituksen työvoimapolitiikalle asettamat tavoitteet on yksi juttu, ja hallituksen työvoimapolitiikan tuottamat tulokset toinen juttu. Ja että ei näin saa olla jatkossakin.

Kysymys siitä, onko harjoitetulla työvoimapolitiikalla enää työvoimapoliittisia perusteita, ei nouse esille. Vaikka juuri siitä pitäisi keskustella.

Havainnollistan ongelmaa oheiselle kuviolla, jossa työvoimapolitiikan toimivuutta on arvioitu hallituskausittain jaksolla 1995 – 2015.  Kuvio näyttää kuinka suuri osa työttömyysjaksoista on kunakin vuonna päättynyt työllistymisiin, työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin tai työvoiman ulkopuolelle.  

Vuonna 1995 tavoitteeksi asetettiin työttömyyden puolittaminen, Paavo Lipposen I ja II hallituksen vetovastuulla. Ja tulosta syntyi, ainakin aluksi. Työttömyyttä ei tosin koskaan puolitettu, vaikka talous kasvoikin. Mutta 1990-luvun laman aikana syntynyt pitkäaikaistyöttömyys saatiin lopulta aisoihin.

Kiitos siitä kuuluu vuoden 1987 työllisyyslakia mukailevalle työvoimapolitiikalle, jonka ensisijaisia kohderyhmiä olivat nuoret ja pitkäaikaistyöttömät. Valtaosa työvoimapolitiikan järeistä toimista, kuten työllistämisestä työllistämistuella ja työvoimapoliittinen koulutus, meni juuri näille ryhmille.

Mutta muutos oli jo tulossa.  

Vuonna 1998, työministeri Liisa Jaakonsaaren valmisteluvastuulla, päätettiin ”Suomen mallista”. Ministeri itse luonnehti sitä syvenevän palvelun malliksi. Mutta sitä se ei todellakaan ollut. Käytännössä yhä suurempi osa toimenpiteistä suunnattiin juuri työttömiksi jääneille, pitkäaikaistyöttömien kustannuksella.

Ja aluksi, silloin kun talous vielä kasvoi, homma näytti toimivan tälläkin sabluunalla. Vuonna 2003, kun Matti Vanhasen I hallitus aloitti, 59 prosenttia työttömyysjaksoista päättyi työllistymiseen. Mutta sen jälkeen kehitys otti uuden suunnan: työllistyneiden osuus kääntyi pysyvään laskuun.

Mutta ”varhaisen puuttumisen periaatetta” työvoimapolitiikan huonot tulokset eivät ole koskaan uhanneet. Pikemminkin päinvastoin. Jyrki Kataisen hallituksen aloittaessa vuonna 2011, enää viidesosa työllistymistä tukevista toimista meni pitkäaikaistyöttömille.

Neljä viidestä pitkäaikaistyöttömästä oli tuuliajolla.

Työministeri Lauri Ihalaisen johdolla tätä ongelmaa yritettiin kyllä korjata erilaisilla kokeilu- ja kuntoutustoimenpiteillä, jotka oheisessa kuviossa on sisällytetty ryhmään muu syy. Miksi sinne? Siksi että ei niitä työvoimapolitiikan perinteisiin keinoihin, kuten loppumassa olevaan tukityöllistämiseen, voi sisällyttää.

Kokeiluilta ja valmennuksilta puutuu selkeä kohdejoukko: niitä voidaan osoittaa nuorille, iäkkäille, juuri työttömiksi jääneille ja pitkäaikaistyöttömille. Sisällöllisesti kuntouttavaa työtoimintaa ja sen kehittämistä ohjaa sosiaaliministeriö ja omaehtoisia opintoja opetusministeriö.

Tutkimuksen puutteen vuoksi niiden vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Mutta toki oheisesta kuviostakin voi nähdä, että nämä uudet temput eivät työllistä: vuonna 2015 enää 43 prosenttia työttömyysjaksoista päättyi työllistymiseen.  Virta työvoiman ulkopuolelle, sekä suoraan että välillisesti, on jo likimain samaa luokkaa.

Mutta silti ne kaikki sisällytetään työvoimapolitiikan tehokkuutta mittaavaan aktivointiasteeseen. Ilman näitä uusia toimenpiteitä aktivointiaste, toimenpiteissä olevien määrä suhteessa työttömiin työnhakijoihin, olisi 20 prosentin tasolla, noin 15 prosenttiyksikköä virallista lukua pienempi.

On vaikea sanoa, kuka tästä sumutuksesta viime kädessä hyötyy. Jos tavoitteena nimittäin edelleen on työllisyysasteen nosto, niin se tavoite ei varmasti toteudu niin kauan kun työvoimapolitiikka ohjaa pikemminkin ulos työvoimasta kuin takaisin työn ääreen.  

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Olisi tunnustettava, että Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen hallitusten aikana kehitelty työvoimapolitiikka on tullut tiensä päähän: se ei enää aktivoi, se ei enää työllistä. Jotta se aktivoisi ja työllistäisi, työvoimapolitiikan perusteet olisi mietittävä kokonaan uusiksi.

En tosin itsekään osaa sanoa, missä uudistuksen rajat käytännössä kulkisivat. Mutta näpertely mahdollisesti noin 10 000 ihmistä työllistävän paketin kanssa ei toivottua muutosta tuo. Kuten ei sekään, että työvoimapolitiikka typistetään työnvälitykseksi, joka sitten yksityistetään.

On johtopäätösten aika.

Erkki Laukkanen
17.9.2016