| |
|
Työttömyysongelman
vakavuutta ei ole ymmärretty
Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan Suomessa oli viime
vuoden lopulla 231 tuhatta ”aktiivista”
työnhakijaa.
Työ- ja elinkeinoministeriön rekisterissä
oli
lisäksi noin 130 tuhatta muuta työnhakijaa ja
lomautettua.
Jos päälle laskee vielä
toimenpiteissä olevat,
työtä vailla oli noin 450 tuhatta ihmistä.
Eikä tässä kaikki.
Työttömyyden
määrää koskevan ongelman
lisäksi meillä on vielä
työttömyyden
rakennetta koskeva ongelma. Vuoden 2014 lopulla yli vuoden
työttöminä olleita oli noin 100 tuhatta ja
yli kaksi
vuotta työttöminä olleita noin 40 tuhatta,
eli noin
kaksi kertaa se mitä vaalikauden alussa.
Siten työttömyys on nyt jopa vaikeampi ongelma kuin
mitä
se oli 20 vuotta sitten, jolloin työllisyydenhoidolla oli
moottori, vahva talouskasvu. Nyt ei ole. Ja jos taloutta ei pian saada
käyntiin, neljän vuoden
päästä tilanne voi
olla olennaisesti huonompi kuin se nyt on.
Suurimpien puolueiden vaaliohjelmissa tätä ei ole
mielestäni tajuttu.
Esimerkiksi ennakkosuosikki Keskustan ohjelmassa luvataan seuraavien
kahden vaalikauden aikana noin 200 tuhatta uutta työpaikkaa ja
noin 75 prosentin työllisyysaste, vaikka talouskasvuksi
ennustetaan vain noin 2 prosenttia, mikä
itsessään ei
vielä työttömyyttä
supista. Ja niin
näyttävät lupaavan monet muutkin.
Minun mielestäni näistä lupauksista voi
lukea sen
tavaksi tulleen ajatuksen, että hallitusohjelman pohjaksi aika
ympäripyöreä yhteisymmärrys, jossa
luvataan paljon
mutta sitoudutaan vähään. Sellaisia
sopimuksia on
perinteisesti rakennettu aina vaalien alla. Ja nyt sellaista
rakennetaan keskustan ja SDP:n välille.
Ei hyvä. Minusta nämä diilit, joiden
hintalappu on
yleensä ollut vain muutamia kymmeniä miljoonia,
ilmentävät jotakin muuta kuin aitoa huolta
työllisyydestä. On siis aika
täsmentää
työttömyysongelman luonnetta ja sen ratkaisuun
liittyviä
mahdollisuuksia ja aikataulua.
Aloitetaan talouskasvusta.
Taloustieteen piirissä on vahvistunut käsitys,
että
työttömyytemme on seurausta
kokonaiskysyntää
supistavasta leikkauspolitiikasta: edes nollakorolla yritykset
eivät investoi, kun ei ole mitään
kysyntää,
jonka tyydyttämiseksi investoinnit tehtäisiin.
Jakavatko
todennäköiset hallituspuolueet
tämän
näkemyksen?
Jostakin syystä poliittisia ohjelmiamme hallitsee edelleenkin
aika
hyödytön vastakkainasettelu yksityisten ja julkisten
investointien välillä. Monille puolueille julkisista
investoinneista on tullut melkoinen mörkö, vaikka ne
tunnetusti käynnistävät myös
yksityisiä
investointeja. Miten tämä ongelma ratkaistaan?
Nyrkkisäännön mukaan
työttömyyden alentamiseen
tarvitaan vähintään 2,5 prosentin
talouskasvu. Mutta
työttömyyden rakenteen huomioiden
sekään ei
välttämättä riitä,
sillä vuonna 2008
alkaneen ”laantuman” aikana syntynyt
työttömyys
on pitkittynyt. Se ei sula nopeasti, vaikka toivottu talouskasvu
käynnistyisikin.
On siis ajateltava talouskasvua laajemmin.
Vuonna 2015 alkavalla vaalikaudella on
löydettävä uusia
keinoja pitkäaikaistyöttömyyden katkaisuun.
Ehdolla
että pitkäaikaistyöttömyys saadaan
seuraavan
vaalikauden aikana alas, sitä seuraavan vaalikauden aikana
työttömyys on mahdollista painaa selvästi
nykyistä
pienemmäksi.
Mutta jos pitkäaikaistyöttömyyttä
ei
lähivuosina saada alas, myös 75 prosentin
työllisyysaste
ja 200 tuhatta uutta työpaikkaa ovat aika tyhjiä
lupauksia. Näitä tavoitteita ei
nähdäkseni
voida saavuttaa ilman työvoimapolitikan
marssijärjestyksen
muutosta. Tämä on artikkelini
päähuomautus.
Miten työvoimapolitiikan marssijärjestystä
sitten pitäisi muuttaa?
Vuonna 1998 työvoimapolitiikan prioriteetiksi tuli kasvualojen
työllisyyden tukeminen. Sen seurauksena valtaosa
työhallinnon
toimenpiteistä kohdennetaan nykyään juuri
työttömiksi jääneisiin. Virallisena
perusteluna
tälle painotukselle oli
pitkäaikaistyöttömyyden
ehkäisy, jonka tulokset ovat nyt
nähtävissä.
Tämä politiikka on rahoitettu
säästämällä
pitkäaikaistyöttömille tarjotuista
toimenpiteistä.
Sen seurauksena tyypillinen tapa
päättää
pitkäaikaistyöttömyys –
erityisesti
ikääntyneiden kohdalla – on
nykyään
työnhausta luopuminen. Näin ei voida jatkaa. Jatkossa
on
satsattava pitkäaikaistyöttömyyden
katkaisuun.
Tällainen politiikkamuutos edellyttää
tietysti
palkkatukimäärärahojen huomattavaa
lisäämistä. On kuitenkin huomattava,
että kun
palkka tulee työttömyysturvan tilalle ja veroja
maksetaan
enemmän, palkkatuen nettokustannukset yhteiskunnalle
jäisivät 25–40 prosenttiin
bruttokustannuksista.
Kuinka paljon palkkatukea sitten pitäisi
lisätä?
Eräiden arvioiden mukaan
palkkatukimäärärahat
pitäisi kaksinkertaistaa. Se on niin paljon rahaa,
että itse
kyllä vahvasti epäilen, että näin
ei
käytännössä tule tapahtumaan. Niin
tai näin,
puolueiden pitäisi nyt selkeästi ilmoittaa,
millaisiin
satsauksiin ne ovat valmiita sitoutumaan.
Eikä tässä kaikki.
Työikäisten
määrän supistuessa työllisyysaste
voi
lähivuosina nousta 70 prosentin tasolle jopa ilman
talouskasvua.
Mutta lupaus 200 tuhannesta uudesta työpaikasta ei silloin voi
toteutua, ei ainakaan ilman laaja-alaisia työn uudelleenjakoon
tähtääviä ohjelmia.
Mitä mieltä
niistä ollaan?
Todennäköisten hallituspuolueiden vaaliohjelmista ei
myöskään ilmene, mitä
mieltä ne ovat
väitetystä työvoimapulasta ja sen
ratkaisuksi
esitetyistä keinoista, kuten ulkomaisen työvoiman
maahanmuuton kaksinkertaistamisesta ja ansiosidonnaisen
työttömyyskorvauksen saantiehtojen
kiristämisestä.
Se on kummallista, sillä näiden esitysten takana on
arvovaltaisia toimijoita, kuten Elinkeinoelämän
valtuuskunta.
Ennemmin tai myöhemmin heidän vaatimuksiinsa on
vastattava.
Sitä toivovat varmasti myös
äänestäjät.
Erkki Laukkanen
28.2.2015
Takaisin
|
|
|
|
