Erkki Laukkanen

Alipalkkauksen torjunta on tahtokysymys

Alipalkkaus on kasvava ongelma. Sen ratkaisemiseen tarvitaan sekä kansallisia että kansainvälisiä sopimuksia. Tavoitteeksi on asetettava sellainen palkka, että sillä tulee toimeen. Tämä on myös Vasemmistoliiton EU-vaaliohjelman tavoite.

Saksan uusi, halpatyöhön perustuva työmarkkinamalli on vinouttanut sopimustoimintaa koskevan keskustelun Euroopassa. Sen ja vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena työtä tekevien köyhien määrä on kasvanut kaikkialla. Etelä-Euroopassa eurokriisi on johtanut massiiviseen työttömyyteen.

Tämä kehityssuunta on seuraavien vuosien aikana haastettava. Palkkajakauman alapäähän on saatava rajoite, jonka alle ei voida sopia.

Ajatus elämiseen riittävä riittävästä palkasta ja sitovista lainsäädännöstä tämän takaamiseksi ei ole uusi, mutta yhä ajankohtaisempi. Vasemmistoliitto vaati ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja kymmenen euron minimituntipalkan kirjaamista lakiin. Talouskriisi on tehnyt vaatimuksesta entistä akuutimman, ei vain Suomessa vaan myös Euroopassa.

Eurovaalit tarjoavat mainion mahdollisuuden tarkastella työmarkkinoita ja palkkausta eurooppalaisessa viitekehyksessä. On nimittäin selvää, että alipalkkauksen ratkaisemiseen tarvitaan sekä kansallisia että kansainvälisiä sopimuksia. Tavoitteeksi on asetettava sellainen palkka, että sillä tulee toimeen. Tämä on myös Vasemmistoliiton EU-vaaliohjelman tavoite.

Alle toimeentulominimin menevät palkat ovat tietysti jo sellaisenaan oikeuskäsitystämme loukkaava asia.

Mutta kohtuullisen palkan perusteluksi voidaan osoittaa myös Euroopan sosiaalisen peruskirjan (ESP) artikla 4.1. Kirjauksen mukaan kohtuullinen palkka on vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Tätä pienemmät palkat ovat alipalkkausta ja ristiriidassa edellä asetetun tavoitteen kanssa.

Ongelmana on se, että Suomi ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa. Se ei ratifioinut sitä vuonna 2002, ei vuonna 2007, ei vuonna 2012, eikä tiettävästi aio ratifioida vuonna 2017. Kaikki muut maat, joihin Suomi itseään yleensä vertaa, ovat kyseisen artiklan vahvistaneet jo kauan sitten. Suomessa on varsin tekopyhää vaatia sosiaalista Eurooppaa, jos emme itse ratifioi sitä koskevia sopimuksia.

Ratifioimalla sopimuksen muut maat ovat myös hyväksyneet sen toimintaperiaatteen, että jos palkat jäävät alle 60 prosentin maan nettokeskipalkasta, on niitä nostettava riippumatta siitä, millainen palkkajärjestelmä maassa on voimassa. Tätä toimintaperiaatetta Suomi ei ole kuitannut.

Miksi ei Suomi ei hyväksy sopimusta?

Virallisia perusteluita sopimuksen ratfioimatta jättämiselle on kaksi. Ensimmäisen mukaan Suomesta puuttuvat nettopalkkatilastot, joiden avulla palkan sopimuksenmukaisuus määritellään. Toiseksi menettely loukkaisi työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiaa. Molemmat perusteet ovat huonoja, ja tämän on todennut myös Suomen vastauksia arvioinut komitea.

Ei nettopalkkatilastoja ole muissakaan maissa, ja silti ne ovat kuitanneet sopimuksen.

Euroopan sosiaalikomitealle riittää vallan mainiosti myös arvionvarainen, bruttopalkoista johdettu tilastointi. Sellaisia Suomessa riittää. Mitä taas tulee sopimusautonomiaan, ei sopimuksen vahvistaminen vaarantaisi sitä, yhtään enempää kuin Ruotsissa ja Tanskassa, jossa on Suomen kaltainen palkkajärjestelmä. Ongelmaa voi tulla vain, jos työmarkkinaosapuolet pitävät 60 prosentin rajaa liian korkeana.

Sopimuksen hyväksyminen olisi kaikkein tärkein hyväksyä heidän kannalta, joita työehtosopimukset eivät suojaa. Työehtosopimukset kattavat noin 90 prosenttia suomalaisista työntekijöistä ja muut alat ovat villejä. Osa näistä 10 prosentista on tietysti korkeasti koulutettuja, ja ei lähelläkään kohtuullisen palkan alarajaa.

Toisaalta heidän joukossaan on myös mainostenjakajia, videovuokraamotyöntekijöitä ja muita vastaavia ammattiryhmiä, joiden toimeentulo on hyvinkin niukkaa ja, joiden asemaa artikla 4.1 nimenomaan turvaisi.

Mistä kenkä oikeasti puristaa?

Toivottavasti olemme väärässä siitä, että työmarkkinaosapuolet pitävät 60 prosentin rajaa liian korkeana. On kuitenkaan vaikeaa nähdä mitään muuta perustelua sille, että kohtuullinen palkka ja sopimusautonomia kytketään yhteen. Eikä niitä ole esitetty myöskään työmarkkinaosapuolten kohtuullista palkkaa koskevissa lausunnoissa.

Virallisten lausuntojen lisäksi on tosin esitetty erilaisia epävirallisia perusteluita. Yksi on se, että kohtuullista palkkaa koskevan artiklan ratifiointi loisi maahan minimipalkkalainsäädännön. Toinen on se, että eräiden suurten liittojen sopimustoiminta kriisiytyisi. Kummassakaan ei kuitenkaan ole perää.

Minimipalkka ja kohtuullinen palkka ovat kaksi eri asiaa. Minimipalkka on lakisääteinen euromäärä, joka täytyy maksaa kaikille työntekijöille. Kohtuullinen palkka voi alakohtaisesti vaihdella alimpien sovittujen taulukkopalkkojen mukaan, kuten nykyäänkin. Kunhan ne ovat vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

Tästä voi tulla joillekin matalapalkka-aloille haasteita, mutta niin pitääkin tulla. Näppituntumamme mukaan huomattava osa alimmista taulukkopalkoista jää alle mainitun tason. Näyttöä on myös siitä, että ero keskipalkan ja alimpien taulukkopalkkojen välillä kasvaa. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi Suomen on ratifioitava Euroopan sosiaalisen peruskirjan artikla 4.1.

Jos laskuharjoitukset tehtäisiin brutto- eikä nettopalkoilla, seuraa tilastokeskuksen mediaanipalkkatilaston 4/2014 perusteella, että kohtuullinen bruttopalkka olisi 1711,80 euroa. Summa olisi hyvin linjassa esimerkiksi sen kanssa, että SAK on jo kolme vuotta sitten esittänyt tavoitteekseen, että työehtosopimusten alimmaksi taulukkopalkaksi saadaan 1 800 euroa.

Ratifiointi ei tietysti sellaisenaan ole ratkaisu alipalkkausta koskeviin ongelmiin Suomessa, ja alipalkkausongelman ratkaisuun tarvitaan myös monia muita kansallisia toimia.

Ilman kohtuullista palkkaa koskevan artiklan ratifiointia Suomea ei kuitenkaan voi pitää vakavasti otettavana tahona alipalkkauksen vastaisessa toiminnassa.

Dan Koivulaakso, sopimustoimitsija, JHL
Erkki Laukkanen, ekonomisti, SAK
16.5.2014

Takaisin

copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka