Lobbaus sääntelyllä vai ilman?

Lobbaus on tullut jäädäkseen, joko sääntelyllä tai ilman. Suomi näyttäisi haluavan lobbaamisen vapauden, mutta ei siihen liittyviä velvollisuuksia. Niin haluaa myös EU.

Mistä oikein on kysymys?

Lobbauksella tarkoitetaan epävirallista vaikuttamista päättäjiin. Etujärjestöjä, yrityksiä tai kansalaisjärjestöjä edustavat lobbarit pyrkivät korvausta vastaan vakuuttamaan päättäjät edustamansa asian tärkeydestä esimerkiksi lainvalmistelun yhteydessä.

Lobbauksen juuret löytyvät USA:sta, jossa oikeus ”epäkohdista” lobbaamiseen on kirjattu perustuslakiin. Vastapainona tälle oikeudelle on sääntely, jonka ansiosta me tiedämme, että ketkä ketäkin ovat lobanneet, miten ja millä hinnalla.

2000-luvulla lobbaus USA:ssa on tuottanut selvästi paremmin kuin pörssiyhtiöt keskimäärin.  Eniten lobattuja aiheita ovat olleet verolait, aselainsäädäntö ja ns. Obama-care, kiistelty kansanterveyslain uudistus. Valtaosan lobbauksesta on rahoittanut maan rikkain tuhannesosa. 

Suomen ja EU:n heikon sääntelyn vuoksi tietopohjaa vastaaviin laskelmiin ei ole.

Mutta bisneksen ehdoilla lobbaus Suomessakin kasvaa. Siinä missä ennen lobbasivat etujärjestöt ja yritykset itse, nyt ”tietoa” toimittavat erilaiset laki- ja viestintäfirmat. Tunnetuin niistä on vuonna 2001 perustettu Miltton Networks, poliittisesti verkottunut monialatoimija.

Lobbaaminen on lisääntynyt myös strategisen poliittisen tiedon tuotannossa. Esimerkistä käy amerikkalainen konsulttiyhtiö McKinsey & Company, joka pääministeri Matti Vanhasen tilauksesta tuotti keväällä 2010 keskustelualustan seuraavan vaalikauden hallitusohjelmaneuvotteluihin.

Lobbaukselle sukua on ns. pyöröovi-ilmiö, avainvaikuttajien siirtyminen julkiselta yksityiselle, ja päinvastoin. Tunnetuin esimerkki – mutta vain jäävuoren huippu – on Jyri Häkämies, joka vuonna 2012 vaihtoi työ- ja elinkeinoministeristä EK:n toimitusjohtajaksi ilman päivänkään karenssia.  

Pitäisikö tällaista toimintaa säännellä?

Sääntelyn puolesta puhuvat rinnastavat lobbaamisen ja vaikutusvallan kauppaamisen tavalla, jossa yksityinen ja julkinen menevät helposti sekaisin. Olisi tiedettävä, ketä lobbarit edustavat, millä budjetilla edustavat ja miten edustavat. Muuten lobbaaminen korruptoi valtajärjestelmämme.

Sääntelyä vastaan puhuvat rinnastavat lobbaamisen ja tiedon välittämisen. Näin määriteltynä lobbaaminen on laadun tae: ilman lobbaamista päätökset olisivat huonompia kuin ne lobattuina ovat. Lobbaamista olisi siten pikemminkin lisättävä kuin rajoitettava.

Kumpi näistä lähestymistavoista on oikea, on ratkaistavissa vain sen perusteella, mitä me lobbausprosessista ihan oikeasti tiedämme. Tietäminen taas edellyttää varsin mittavaa läpinäkyvyyttä ja sitä tukevia toimia, kuten lobbareiden rekisteröintiä, joka taas on lobbauksen sääntelyä.

Lobbauksen sääntely on siis avoimuuden edellytys.

Alan kirjallisuudessa tämä lähtökohta yleensä tunnustetaan. Mutta EU on toista maata. Vuodesta 2005 lähtien sille on riittänyt lobbareiden vapaaehtoinen rekisteröityminen. Vuonna 2011 uusitun ”avoimuusrekisterin” perusteluissa painotetaan kuitenkin kansalaisten oikeutta tietää.

Nähtäväksi jää, miten EU tiedon saannin turvaa. Kovin kauaa se ei ratkaisunsa kanssa voi kuitenkaan vitkutella. Jos EU:n piirissä toimivista noin 30 000 lobbarista vain murto-osa rekisteröityy, kansalaisten oikeus tietää ei toteudu. Nyt heistä tiedetään vain se, että he edustavat noin 3000 lobbausyksikköä.

Sääntelyn puute kyseenalaistaa jo EU:n uskottavuuden. Kun unionissa korruptioon uppoaa vuosittain noin 120 miljardia euroa, EU:lla on täysi syy löytää keinot vuotojen tukkimiseksi pian. On vaikea nähdä, miten tämä voisi onnistua ilman lobbauksen sääntelyä EU-tasolla.

Mutta ei tilanne ole hyvä unionin jäsenmaissakaan.

Transparency Internationalin mukaan lobbauksen sääntelyä on vain kuudessa tutkituista 25 EU-maasta, lainsäädäntöä vain kahdessa maassa. Suomi on yksi 19 maasta, joista lobbauksen julkinen sääntely puuttuu lähes kokonaan. 

Ja mitä pyöröovi-ilmiöön tulee, niin kahdeksassa maassa ei ole minkäänlaisia karensseja. Lopuissa 17 maassa on, mutta yleensä varsin lyhyitä ja ehdollisia. Poikkeus säännöstä on Norja, jossa virkamiesten karensseista on säädetty lailla jo vuodesta 2005 lähtien. 

Tutkimuksen mukaan vain kolmen EU-maan parlamentilla on riittävän laajat ja toimivat integriteettimekanismit kansanedustajien ja lobbareiden vuorovaikutuksen sääntelyyn. Suomesta löytyy vain eettinen ohjeisto.

On siis aika ottaa kantaa sääntelyyn Suomessa.

Pohjan sääntelyä koskevalle keskustelulle tarjoaa helmikuussa ilmestynyt Valtion virkamieseettisen toimikunnan raportti (Valtion työmarkkinalaitos 3/2014).  Se keskittyy kysymyksiin karensseista, mutta arvioi myös lobbaamisen sääntelyn tarvetta.

Lobbarirekistereihin toimikunta ottaa epäröivän kannan. Toimikunnan mielestä niille on selvästi pienempi tarve kuin maissa, joissa ei ole käytössä pohjoismaista julkisuusperiaatetta. Toimikunnan mielestä julkisuusperiaate itsessään – vailla julkisuutta tukevaa sääntelyä - takaa tasapuolisen vaikuttamisen.  

Tästä voi olla myös toista mieltä, kuten kehittyneiden maiden yhteistyöjärjestö OECD myös on. Se suosittelee pakollista rekisteröitymistä, ja perustelee sitä vuosien 2008 – 2009 finanssivetoisella lamalla, jonka syntyyn finanssisektorin jakamalla ”tiedolla” oli olennainen vaikutus.  

Ja mitä pyöröovi-ilmiöön tulee, toimikunta pitää tavoiteltavana nykyistä suurempaa liikkuvuutta julkisen ja yksityisen välillä. Joissakin tilanteissa liikkuvuus voi kuitenkin johtaa etu­ristiriitoihin, joiden välttämiseksi toimikunta ehdottaa 6-12 kuukauden karenssia valtionhallinnon ylimmille virkamiehille. 

Rajaus on ongelmallinen.

Merkittäviä taloudellisia tietoja käsittelee huomattavasti suurempi virkamieskunta, kuten ne julkisuudessa esillä olleet aluehallintovirastojen virkamiehet, jotka virkavapaillaan työskentelevät niiden kaivosyhtiöiden laskuun, joiden vesilupia he virkatyönään valmistelevat.

Toimikunta ei ottanut kantaa karensseihin politiikan toimijoille, kuten ministereille, valtiosihteereille ja erityisneuvonantajille. Ottaen huomioon miten vilkkaasti politiikan toimijat ovat viime vuosina asemaansa vaihtaneet, olisi toivottavaa, että pyöröovi-ilmiötä tältäkin osin säänneltäisiin.  

Oma juttunsa ovat ne laki- ja viestintätoimistot, jotka toimivat yksityisen ja julkisen rajapinnassa ilman läpinäkyvää toimintaohjelmaa ja usein poliitikkotaustaisten konsulttien voimin. Tätä vahvassa kasvussa olevaa ”vaikuttajaviestintää” toimikunta ei jostakin syystä tunnista ongelmaksi.

Miksi sääntelyesitykset jäävät näin vajaiksi?

Yksi syy löytyy lobbaamisen ja vallankäytön välisestä suhteesta. Se on muuttunut tavalla, jota me emme tällä hetkellä osaa kunnolla edes sanallisesti kuvata. Me kykenemme kyllä keskustelemaan eräistä lobbaamisen piirteistä, mutta emme lobbaamisen kokonaisuudesta.

Me emme ole myöskään oivaltaneet lobbaamisen roolia Suomen kaltaisissa, koordinoidun poliittisen päättämisen maissa.  Tässä koordinaatiossa keskeinen rooli on ns. flobbareilla, funktionaalisilla lobbareilla, jotka käytännössä vastaavat päätösesitysten esittelystä puolueiden päättäville elimille.

Vallankäytön avoimuus ei myöskään ole ihan niin laajasti omaksuttu arvo kuin julkislausumista voisi päätellä. Kabineteissa on aina paketoitu tavalla, josta avoimuus ei ihan ensimmäisenä mieleen tule.  Monien mielestä tämä on edelleen kaiken tehokkaan päättämisen edellytys.  

On aika nostaa kissa pöydälle.