| |
|
Tilaajavastuusta
ketjuvastuuseen
Harmaalla taloudella tarkoitetaan laillisesti hankittua mutta
verottamatta jäänyttä tuloa, veronkiertoa.
Harmaan
talouden kooksi on arvioitu 10 -14 miljardia euroa, josta
menetettyä verotuloa noin 5 miljardia.
Jyrki Kataisen hallituksen tavoitteena on leikata veronkiertoa 300
– 400 miljoonalla eurolla vuodessa. Enemmänkin se
olisi
voinut olla, mutta taitaa olla ensimmäinen kerta kun
verokertymätavoite ylipäänsä on
asetettu.
Keinoiksi hallitus esittää 22 hanketta.
Näistä
kaksi on ylitse muiden: hallintarekisteröityjen sijoittajien
tunnistaminen verovelvollisiksi (ns. viranomaisjulkisuus) ja
tilaajavastuulain kokonaisuudistus.
Hallintarekisteriä hallitus lupaa uudistaa siten,
että
”muutos ei lisää harmaata
taloutta”.
Verokertymävaikutukset tästä uudistuksesta
jäänevät siten pieniksi. Siihen viittaa
myös ehto,
että lainsäädäntömme tulee
olla
kilpailukykyinen suhteessa muihin maihin.
Verokertymätavoitteen saavuttamisen kannalta avainasemaan
nousee
siten toinen mahdollinen jytky, tilaajavastuulain kokonaisuudistus.
Sitä hallitus ei suoranaisesti lupaa, mutta lupaa kuitenkin
selvittää kokonaisuudistuksen tarpeellisuuden.
Tähän saumaan tartun seuraavassa, Hollannin
ketjuvastuuseen
perustuvassa ehdotuksessa Suomen tilaajavastuulain (2006)
kokonaisuudistuksen sisällöksi.
Lähimmän
sopimuskumppanin luotettavuuden sijaan tarkastelun kohteeksi tulisivat
verot koko alihankintaketjun osalta.
Muutos tähän suuntaan on mielestäni
välttämätön. Tilaajavastuulain
tehokkuus harmaan
talouden ja talousrikollisuuden konkreettisena torjujana on
kyseenalaistettu erityisesti lain helpohkon
kiertämismahdollisuuden vuoksi. Tarvitaan aito verovastuu,
kuten
Hollannin ketjuvastuu.
Näin se menee Hollannissa.
Ketjuvastuussa aliurakoitsija laskuttaa ensin normaaliin tapaan
urakoitsijaa. Urakoitsija maksaa aliurakoitsijalle kahdessa
osassa: osan suoraan aliurakoitsijan käyttelytilille ja osan
ns.
sulkutilille, verojen ja sosiaalivakuutusmaksujen maksamista varten.
Maksaja vapautuu ketjuvastuusta vain sulkutilille siirrettyä
summaa vastaavilta osin. Jos urakoitsija siirtää
sulkutilille
liian vähän, urakoitsija tai vuokratyövoiman
käyttäjä voi edelleen joutua vastuuseen
tilille
siirretyn rahamäärän
ylittävästä velasta.
Hollannin lainsäädäntö ei
sisällä
säännöksiä sulkutilille maksettavan
rahan
määrästä. Mutta
keskimäärin sulkutilille
siirretty summa on ollut noin 40 prosenttia aliurakoitsijan tai
vuokratyövoimaa käyttävän yrityksen
antaman laskun
kokonaismäärästä.
Jos sulkutilin saldo on suurempi kuin mitä palkasta
suoritettavien
verojen ja sosiaalivakuutusmaksujen suorittaminen
edellyttää,
aliurakoitsija voi pyytää veroviranomaisilta
sulkutilillä olevan summan vapauttamista.
Ennen sulkutilille maksetun summan vapauttamista veroviranomainen
tarkistaa, että aliurakoitsija on hoitanut verovastuunsa. Jos
aliurakoitsijalle jää verovelkaa, loppuosa otetaan
sulkutililtä. Sulkutili toimii siten kuin reaalivakuus lainan
maksussa.
Ja mitä tuloksiin tulee, ne ovat suorastaan erinomaiset.
Hollannissa ketjuvastuulla on minimoitu ennakonpidätysten ja
sosiaaliturvamaksujen tappiot. Se on myös tehnyt
näkyväksi kuittikauppaan liittyvää
piilorikollisuutta, lisännyt aitoa kilpailua ja
yhdenmukaistanut
ulkomaisen ja kotimaisen työvoiman verokohtelua.
Jälkikäteisestä viranomaisvalvonnasta on
siirrytty
ennakoivaan vertaisvalvontaan. Kun urakoitsijat voivat rajoittaa omaa
vastuutaan vain sulkutilin avulla, urakoitsijat eivät halua
työskennellä sellaisten aliurakoitsijoiden kanssa,
joilla ei
ole sulkutiliä.
Tähän on syytä
tähdätä myös
Suomessa.
Ketjuvastuun soveltamisalan rajoituksena on vain se, että
lopputuloksena on aineellinen tuote, josta toimeksiantaja maksaa tietyn
hinnan. Siten ketjuvastuu rajoittaisi myös
sitä
toimialakohtaista puuhastelua, johon tilaajavastuulla pallottelu on
Suomessa johtanut.
Sitä, että ketjuvastuuseen joutuisivat myös
ulkomainen
alihankinta, on myös vaikea liioitella. Esimerkiksi Baltiasta
operoivat firmat joutuisivat maksamaan sulkutilille reaalivakuuden
siitä, että palkat ovat aidosti Suomen
työehtosopimusten
mukaiset.
Mutta toki ongelmiakin on.
Suurin ongelma on asenteellisuus, josta Suvi Tervahartiala on
raportoinut Hollannin ketjuvastuuta
käsittelevässä
opinnäytteessään.
Elinkeinoelämän edustajien mielestä
ketjuvastuu
vaarantaisi yrittämisen eetoksen. Sulkutiliin koetaan kajoavan
oikeusjärjestelmän perusperiaatteisiin, kun
lisävastuita
tulisi myös vilpittömässä
mielessä toimiville.
Itse pidän vastakkainasettelua keinotekoisena. Jos
kelvolliseksi
koetaan vain sellainen sääntely, jossa vastuuta tulee
vain
välistä vetäjille, niin silloin
veroilmoituskin
pitäisi vaatia vain niiltä, jotka todistettavasti
ovat
kiertäneet verotusta.
On aika vetää yhteen.
Harmaan talouden torjuntaa koskevat verokertymätavoitteet
edellyttävät keskittymistä suuriin ja varsin
nopeasti
valmisteltavissa oleviin hankkeisiin, kuten hallintarekisterien
viranomaisjulkisuus ja tilaajavastuulain kokonaisuudistus.
Tilaajavastuulain kokonaisuudistuksen sisällöksi
sopisi
Hollannin ketjuvastuu, jossa verovalvonnan piiriin tulee koko
alihankintaketju. Nykyinen tilaajavastuumme on nimellinen ja rajoittuu
lähimmän sopimuskumppanin luotettavuuden
tarkistamiseen.
Hollannissa ketjuvastuu on ollut voimassa jo vuodesta 1979. Vuonna 1989
tehdyssä kokonaisarviossa ketjuvastuu
läpäisi myös
parlamentin poliittisen arvioinnin, eikä sen perusteita ole
sittemmin kyseenalaistettu.
Tulokset Hollannin ketjuvastuuta ovat hyvät. Alihankinnassa
syntyvien verovuotojen lisäksi ketjuvastuu on
vähentänyt
kuittikauppaa ja selventänyt verovastuita
vuokratyövoiman ja
ulkomaisen työvoiman käytössä.
Minun tiedossani ei ole mitään sellaista
järjestelmäeroa, jonka vuoksi Hollannin ketjuvastuu
ei
toimisi myös Suomessa.
SAK asetti ketjuvastuun tavoitteekseen syksyllä 2010.
Erkki
Laukkanen
3.4.2012
Takaisin
|
|
|
|
