| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |
   

Euroopan yhdentyminen tienhaarassa

2000-luvulla Eurooppa on jakautunut kahtia, ydin- ja reunavaltioihin. Toinen toistaan hyödyttävän yhdentymisen tilalle on noussut velallisten ja velkojien keskinäinen kyräily, joka vaarantaa myös yhdentymisen saavutukset, todetaan EuroMemorandum 2012 julkaisussa.   

Kannoksi kaskessa on – taas kerran – paljastunut rahoitussektori, eurooppalaiset pankit. Ne ovat saaneet vesitettyä lähes kaikki sijoitustoimintaa ja johdannaiskauppaa koskevat sääntelyehdotukset. Komissio on kyllä ehdottanut – ja Ranska vaatinut - rajattua finanssikaupan veroa, mutta kinasteluksi sekin keskustelu on mennyt.

Eikä tässä kaikki.

Kriisi on nostanut pintaan myös EU:n alueellista tuotantorakennetta koskevat ongelmat. Aluepolitiikassa on jauhettu infrastruktuurista ja koulutuksesta, mutta teollisuuspolitiikka on jäänyt sivuraiteelle. Saksan ympärille ryhmittynyt ydin on yhä vähemmän kiinnostunut reuna‐alueiden teollisuuden tukemisesta. Budjettikurin sanelu reunavaltioille kärjistää tilannetta entisestään.

Käytännössä EU:n elinkeinopolitiikka on vahvistanut perinteistä eurooppalaista työnjakoa. Poikkeuksena säännöstä on komission uusi maatalouspolitiikka, jossa alueellinen näkökulma on kokenut renessanssin. Mutta pääosin maataloustuet ohjautuvat edelleen maanomistajille riippumatta siitä, millaisia prosesseja he tuotannossaan suosivat.

Arabimaiden kansannousujen myötä myös EU:n välimeripolitiikka on joutunut kyseenalaiseen valoon. Vaikka demokratiakehityksestä virallisesti iloitaan, laajamittaiseen köyhyyteen ja työttömyyteen johtanutta yhteistyömallia ei ole kyseenalaistettu. EU:n toiminta muistuttaa jo eräiltä osin perinteisten siirtomaaisäntien toimintaa.

Ja samanlaisia piirteitä on yhä enemmän myös jäsenvaltioiden välisissä suhteissa. Esimerkiksi Kreikka on joutunut sitoutumaan mittaviin sotilaallisiin hankintoihin Ranskasta ja Saksasta, ennakkoehtona omien velkojensa uudelleenjärjestelylle. Kaikesta muusta leikataan, mutta armeijan menoista ei leikata. Jos EU:lla olisi myös vakavasti otettava sosiaalinen ulottuvuus, näin ei olisi voinut käydä.

EU:n työmarkkinoilla ongelmaksi on noussut joustoturva, vuonna 2007 hyväksytty ”työmarkkinamalli”, jolla yrittämisen riskejä on siirretty sekä valtioille että yksilöille, työllisille ja työttömille. Se on johtanut kohtuuttomaan riskinottoon ja voimistanut jakoa ydin- ja reunatyövoimaan.

Joustoturvan myötä työehtojen sopimisraamiksi on vakiintunut ”kilpailukykykorporatismi”: sovitaan mitä sovitaan, mutta vain sillä ehdolla että kansallinen kilpailukyky suhteessa naapurimaihin paranee. Ja mikä erikoisinta, tätä ”nuiji naapuria” politiikkaa on ihan menestyksellisesti markkinoitu työväenliikkeen kansainvälisen solidaarisuuden muotona.     

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jos nykyisen kriisin syveneminen halutaan estää, kahdenväliset velkakirjat on vaihdettava yhdessä taattuihin velkakirjoihin (eurobondeihin), ja Euroopan keskuspankille on säädettävä viimekätisen lainaajan rooli euroalueen velkakirjamarkkinoilla. Lisäksi veroa on ryhdyttävä perimään kaikista finanssikaupoista, mukaan lukien valuutta- ja johdannaiskauppa.

Mutta pitemmän päälle tämäkään ei riitä.

Jos kriisistä kriisiin kierre halutaan katkaista, kolme vuosikymmentä jatkunut finanssisektorin koon ja vallan kasvu on käännettävä laskuun. Talletussuojan turvaamiseksi säästö‐ ja investointipankit on erotettava toisistaan, ja kaikki arvopaperikauppa – ml. johdannaiskauppa - on rajattava julkisille kauppapaikoille.

Tarvitaan myös EU-omisteinen luottoluokituslaitos, joka Ecuadorin mallia mukaillen voisi myös määritellä, mitkä velat ovat oikeutettuja ja miten maksukyvyttömien maiden velkojen uudelleenjärjestelyjen taloudellinen taakka jaetaan.

Yhteinen rahapolitiikka tarvitsee tuekseen yhteisen talouspolitiikan.

Vahva panostus koulutukseen ja muuhun infrastruktuuriin, joista nyt leikataan, on välttämätöntä erityisesti euroalueen reunamaissa. Euroopan investointipankin, jolla on jo nyt valta laskea liikkeelle velkakirjoja, tulee olla tämän toiminnan rahoituksen keskeinen lähde.

On säädettävä varallisuusvero hyvin rikkaiden saamiseksi asiallisen verotuksen piiriin. Palkkapolitiikan koordinoinnilla on varmistettava, että palkkatulojen kansantulo-osuuden laskusuuntaus saataisiin käännettyä, ja että matalapalkkavaltioiden palkat alkaisivat lähestyä unionin keskiarvoa.

Tarvitaan myös EU-budejtti, joka mahdollistaa huomattavasti nykyistä laajemmat politiikkaohjelmat.

Rakennerahastotoiminta on suunnattava kehittyneiden tuotantosektorien ja niiden edellyttämän teknologian luomiseen. Maatalouspolitiikan kulmakiviksi olisi asetettava ruoan laatu, ekologista tasapainoa ylläpitävien elinolosuhteiden turvaaminen ja reilut kauppasuhteet.

Joustoturvan tilalle on nostettava hyvä työ ja sen kehittämisen mahdollistava työsuhdeturva. Tuottavuuden uuden aallon, tehtävärakenteen muutoksen, tukeminen työpaikoilla ei voi olla menestyksellistä, jos työsuhdeturvan heikentämislinjalla jatketaan.   

On aika vetää yhteen.

EU:n ongelmat eivät rajaudu euroon. Myös moni muu asia on vuonna 2012 mietittävä uusiksi, mahdollisesti koko EU:n yhdentymisen perusajatus. Sitä politikointia, jonka nyt ympärillämme näemme, on hyvin vaikea palauttaa lähtökohtiinsa, kuten Robert Schumanin tai Altiero Spinellin suunnitelmiin uudesta ja uljaasta Euroopasta.

EU:n sisään on syntynyt yhdentymisen perusajatuksen, yhteishyödyn, vaarantavia jakoja. Yksi sellainen on jako ydin- ja reunavaltioihin lähinnä sen mukaan, mikä paikka jäsenmailla on perinteisessä eurooppalaisessa työnjaossa. Eurokriisi on vain voimistanut tätä jakoa, jota toki muillakin keinoin on tuotettu ja ylläpidetty.

Toinen jako kulkee akselimaiden ja muiden välillä. Akselimailla tarkoitan tässä tietysti Ranskaa ja Saksaa, joiden keskinäisestä yhteistyöstä on tullut rajoite kaikelle muulle yhteistyölle. Tällaisen ”hajota ja hallitse” periaatteen varaan yhdentymistä ei voi perustaa. Uuden kokonaisarvion tarve on siis ilmeinen.

Tässä artikkelissa arvioitu julkaisu on esimerkki mahdollisuudesta, johon meidänkin pitäisi tarttua. Suuret asiat kuuluvat myös meille, pienempien maiden kansalaisille. Ja suuret asiat kuuluvat myös vasemmistolle, vaikka markkinavetoisen yhdentymisen takuumiehet muuta väittäisivät.

Heidän maailmassaan järjestelmäkriisi ei ole mahdollinen, eivätkä he sellaista huomaisi, vaikka sen päällä istuisivat. He ovat tottuneet ratkomaan ongelmia paketoimalla, ihan samalla tavalla kuin diilerit paketoivat raha- ja pääomamarkkinoilla. Tällaisia yhdentymisen takuumiehiä me emme tarvitse.

Erikseen on kuitenkin arvioitava se, miten pitkälle tässä artikkelissa esitetyt ehdotukset kantavat. Aivan kaikkia ehdotuksia en itsekään niele, vaikka artikkelin pohjana olevaa julkaisua suuresti arvostankin.  Esimerkiksi ehdotus 30 tunnin viikkotyöajasta ei tähän tilanteeseen mielestäni sovi.

On myös vaikea kuvitella, että jäsenmaat tuplaisivat jäsenmaksunsa sille samalle EU:lle, joka nyt käsillä olevat ongelmat on aiheuttanut. Poliittisesta realismista ei myöskään kieli odotus tuloeroja kaventavan palkkapolitiikan läpimurrosta. Se työ on vielä alkutekijöissään.  

Tärkeintä on kuitenkin nähdä kokonaisuus yksityiskohdilta. Yksi yhdentymisen vaihe on nyt päättynyt umpikujaan, ja uusi voi alkaa vain syvällisen uudelleenarvion kautta.

Euroopan yhdentyminen on pelastettava sen takuumiehiltä.


Erkki Laukkanen
20.1.2012

Lähde: EuroMemorandum 2012: European integration at the crossroads - Democratic deepening for stability, solidarity and social justice. www.euromemo.eu , josta löytyy myös julkaisun suomenkielinen tiivistelmä.

Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka