|
|
Hakaniemen
voimavuodet ja historian loppu
Tarinan
mukaan historioitsija Walter Raleigh
todisti kerran omin silmin
vankilansa
sisäpihalla sattunutta mellakkaa. Kuultuaan myöhemmin
kuvauksen samasta
mellakasta vartijalta, joka toi hänelle ruokaa, hän
kauhistui kahden
silminnäkijän kuvausten eroa niin, että
heitti tuleen juuri valmistuneen
maailmanhistoriansa.
Tämä tarina tuli mieleeni luettuani Risto Korhosen
Hakaniemen
voimavuodet - valtapeliä
ay-liikkeessä 1985 – 1995
(Otava, 2011).
Olen
itsekin varsin
läheltä seurannut peliä, jota kirjassa
kuvataan ja joka pelaajansa aateloi
mutta sivuuttaa kokonaan pelaamisen seuraukset. En
tunnista tarinaa todeksi.
Kun itse 1989 aloitin SAK:ssa, Korhosen kuvaama valtapeli oli jo
käynnistynyt.
Edeltäjäni
jäämistöä siivotessa
käteeni sattui organisaatiouudistuskaavio. Sen
marssijärjestys oli ota tai jätä. Jos otat
uudistuksen tavoitteet annettuna,
saat jotakin pientä myös itsellesi. Jos et ota, et
saa mitään. En silloin
arvannut, että tällä hallinto-opilla
vielä koko maata hallittaisiin.
Lisätietoa tulevasta sain keväällä
1991, kun koulutustoimitsija Eero Heinäluoman
koulutus suuriin tehtäviin alkoi. Se
tapahtui villattoman
väliseinän takana ja desibelein, jotka minustakin
osallisen tekivät. Marssijärjestykseksi
tuli Vasemmistoliiton integroiminen osaksi sosialidemokraattista
valmistelukoneistoa. Mitään muuta ei
enää siedettäisi. Keinoksi tuli
”yhteistyökykyisten”
valikointi.
Korhosen kirjassa totuus on toinen: ay-vaikuttajamme itse valitsivat
”yhteistyön
linjan”, minkä seurauksena Vasemmistoliiton johdolle
jäi toistuvasti vaihtoehdoiksi
ota tai jätä.
Avainpelaajiksi Korhonen nostaa kolme Pekkaa - Hynönen,
Ahmavaara ja
Rautaporras - ja yhden
Erikin, Erik Lindforsin.
Patriarkkana kaiken
keskellä
häärii Lauri Ihalainen.
Ilman heitä kaikki
suuret saavutukset, kuten Paavo Lipposen
hallituksiin osallistuminen, uusteollistaminen, lisäydinvoima
ja EU:n ytimet,
kuten euro, olisivat unta vain.
Harvoin on ay-vaikuttajia kansakunnan kaapin päälle
vastaavin ansioin nostettu.
Mutta kun se nyt on tehty, ja moni kollega arvion kirjassa oikeaksi
todistaa,
niin katsotaanpa sitten myös se mitalin toinen puoli.
Kirjan avainpelaajat eivät pitäneet
ryhmätoiminnasta, eivät ainakaan siinä
perinteisessä merkityksessä, jossa ryhmien
olemassaolo perustuu tapaan
hahmottaa maailmaa, kuten työmarkkinakysymyksiä.
Eivät siitäkään huolimatta,
että reaalisosialismin romahduksen ja työnantajien
”saatanallisten säkeiden”
myötä hahmotustyölle tuli 1991 sosiaalinen
tilaus.
Kantona kaskessa oli Aarno Aitamurto,
SAK:n toinen puheenjohtaja, joka
Ahmavaaran protesteista huolimatta toimistoryhmän kokouksia
piti. Hänen
mielestään poliittiset kysymykset tuli
käsitellä poliittisina kysymyksinä. Kun
Ahmavaara 1996 Aitamurron paikan peri, yksi hänen
ensimmäisiä
päätöksiään oli
toimistoryhmän lakkauttaminen.
Sen jälkeen kaikki kysymykset, myös aidosti
poliittiset kysymykset, on
käsitelty hallinnollisina kysymyksinä, osana
arkipäivän sosialidemokratiaa. Jos
ryhmänä on joskus kokoonnuttu, niin
sääntömääräisten
asioiden vuoksi. Ja jos
jostakin on keskusteltu, niin avainpelaajiemme asettamin ehdoin.
Kokousten
tehtävänä on ollut vahvistaa toisaalla
sovittu marssijärjestys,
sopimistoiminnan poliittinen koordinaatio.
Koordinaation poliittiset puitteet, joista Korhonen ei
mitään kerro, tarjosi
kolmas tie, tie perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin
välissä. Alan
kirjallisuudessa kolmas tie on pantu Tony Blairin
hallinnon
pääideologin lordi Anthony Giddensin
nimiin. Mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua Lipposen -
Ihalaisen opista
siksi, että Suomessa kolmannelle tielle siirryttiin ensin ja
mentiin lopulta
pitemmälle kuin verrokkimaissa. Samalla
aukeni tie kokoomus-nimiselle työväenpuolueelle.
Euroopan talous- ja sosiaalitilastoista on helposti todennettavissa,
että missään
muualla kansallinen kilpailukyky ei 1990-luvun lopulla noussut
yhtä
hallitsevaan asemaan kuin Suomessa, ja että
missään muualla oikeistolaistumiskehitys
ei ollut yhtä nopeaa kuin Suomessa. Vuonna 2004 vain 26
prosenttia
suomalaisista ja 27 prosenttia ammatillisesti
järjestäytyneistä suomalaisista piti
itseään vasemmistolaisina (European Social Survey,
2004). Ne luvut oivat EU:n
pienimmät, ja yhä edelleen ovat.
Ja silti Hakanimen voimavuodet seurauksineen
esitellään kirjassa vasemmistoyhteistyön
voittona.
Tästä uskallan päätellä,
että avainpelaajiemme itseymmärrys ei kovin kummoinen
ole. Oppositionsa he näkevät taistolaisissa,
siinä mitä he tekivät ja mitä he
edustivat 1970-luvun alussa, jonne kirjassa toistuvasti palataan.
Huomaamattaan
he tekevät taistolaisuudesta myös toisinajattelun
kotipesän.
Tämä on todella outoa, sillä
nykypäivän toisinajattelu ei varmasti ole
selitettävissä sen enempää
Neuvostoliitolla kuin taistolaisillakaan. Paitsi
tietysti niiden machiavellistien keskuudessa, joille projisoiva
vallankäyttö on
edelleen se ainoa ja oikea vallankäytön muoto. Sen
vallankäytön ydin on pelolla
hallitseminen, ja sen paras tulkki Michel Foucault,
jota
lämpimästi
pukinkonttiin suosittelen.
Hänen kirjansa Tarkkailla
ja
rangaista (Otava,
1980) on hyvä johdatus myös
arkipäivän sosialidemokratian
käytäntöihin, kuten
työnjohtomonopoliin
ja käänteiseen anekauppaan: kun sielu taivaaseen
vilahtaa, niin raha kirstuun
kilahtaa. Kirjan avainkäsite on panoptikon, jolla alun perin
tarkoitettiin
vankilan kahdeksankulmaista tarkkailutornia, mutta myöhemmin
sitä on sovellettu
myös poliittisiin järjestelmien ja
mielipidehallintojen analysointiin.
Suomessa panoptikon on löytänyt paikkansa poliittisen
ja ammatillisen järjestelmän
solmukohdasta, sopimisjärjestelmästä, josta
sen agentit voivat kontrolloida ja
ohjailla sekä poliittisen että ammatillisen
järjestelmän piiriin kuuluvia
prosesseja. Keskustelumuistioita on turha kysellä, agenttien
välinen luottamus
korvaa ne, Korhosen osittain kuvaamalla tavalla. Salaisuudeksi
kuitenkin
edelleen jäävät suuret koplaukset, kuten
EU-ehdottomuudella ja
muukalaiskammolla ohjailu.
Tämä on ongelmallista. Näin menetellen
korporatismi, työmarkkinajärjestöjen
sopimisvalta, syö omat eväänsä. Se
ei enää edusta sitä laajaa demokratiaa,
jossa sopimisjärjestelmä
täydentää
lainsäädäntövaltaa, vaan korvaa sen
entistä
suppeammalla demokratialla, jonka avaintoimijat muodostavat
hallinnollis-poliittisen
etujoukon sille tyypillisine salailevine
käytäntöineen. Avainpelaajamme
eivät
tässä kuitenkaan mitään ongelmaa
näe.
Se, mitä Korhosen kirjasta lopulta käteen
jää on paternalismi, poliittinen
holhous, ja reduktionismi, sosiaalisten suhteiden korvaaminen
kansallisella
kilpailukyvyllä. Itse en näistä
ismeistä mitään vasemmistolaista
löydä. Pelkkä
koordinaatio ei vielä vasemmistolaisuudesta käy, ei
näiden ismien vallitessa.
On aika tunnustaa
tosiasiat.
Reaalisosialismin kaatumisen myötä myös
sosialidemokratia joutui tuuliajolle.
Viimeisten 20 vuoden aikana sille on haettu uutta pohjaa mm.
kolmannesta
tiestä, kelvollisesta työstä, joustoturvasta
ja uusliberalismista. Kaikki nämä
kokeilut ovat osoittautuneet hyvin ongelmallisiksi ja johdattaneet
sekä ammattiliitot
että työväenpuolueet neuvottomuuden tilaan,
josta ne voivat päästä vain
toiminnallisten lähtökohtiensa syvällisen
uudelleenarvion kautta.
Maailmalla keskustelu korporatismin kriisistä on jo
käynnistynyt, ja siihen
keskusteluun myös Suomen ay-vasemmiston olisi osallistuttava.
Isot kysymykset
kuuluvat myös meille, ay-vasemmiston rivimiehille ja
-naisille. Olisi väärin
jättää ne avainpelaajiemme yksinoikeudeksi. He pelaavat
väärällä vuosisadalla. Heille
historia kuoli
jo 1991.
Viimeisten 20 vuoden aikana ay-vasemmisto on pohtinut porukalla jotakin
teemaa vain
kahdesti: syksyllä 1991 pohdimme demokratiaa Turussa,
syksyllä 2011 hyvän työn olemusta
Tampereella.
On aika tihentää tahtia.
Erkki
Laukkanen
9.12.2011
Takaisin |
|
|
|