Hyvä
työ, mitä se on?
Yhdistyneiden
Kansakuntien työjärjestön (ILO) suositus
ikkunaksi on
kelvollinen työ (decent work): tuottava ja vapaasti valittu
työ sekä siihen liittyvät oikeudelliset ja
sosiaaliset
kytkennät, kuten vuoropuhelu työmarkkinaosapuolten
välillä.
Kelvollinen työ on jo käsitteellinen kompromissi
hyvän
ja huonon työn välillä, eikä se
aikojen saatossa
ole täsmentänyt näkemystämme
siitä, mitä
hyvällä työllä tarkoitetaan.
Globaalin talouden
aikana, noin vuodesta 1990-lähtien, tuottavuutta on
alleviivattu
työn oikeudellisten ja sosiaalisten kytkentöjen
kustannuksella. Työnantaja on vienyt, palkansaajat vikisseet.
Esimerkkeinä tästä ovat
Työelämän
parantumisen paradoksi (EK, helmikuu 2010) ja Mainettaan parempi
työ (EVA, marraskuu 2010) sekä niitä
koskevaan
vuoropuheluun, jota ei koskaan tullut. Näiden julkaisujen
avaamasta ikkunasta näemme kyllä hyvin työn
tuottavuuteen liittyvät kytkennät, mutta emme
niitä
osallisuuden ja työn mielekkyyden
määreitä, jotka
hyvään työhön tarvittaisiin.
Julkaisuissa muistutetaan, että neljä
viidestä
palkansaajasta on tyytyväisiä työoloihinsa.
Mitään suurempia muutoksia ei globalisaation aikana
ole
tapahtunut, eikä mitään suurempia paineita
tuottavuuskeskeisen ikkunan laajentamiseen siten ole.
Päätelmää ei ole horjuttanut edes
tieto siitä,
että noin 700 000 suomalaista jaksaa
päivästä
toiseen vain mielialalääkityksen turvin.
Näin ovat marjat kelvollisen työn Suomessa.
Mutta Saksa on toista maata. Siellä
työelämän
kehittämisessä on viimeisten 5 vuoden aikana
kirjoitettu uusi
lehti.
Lähtötilanne keskustelulle oli meillekin tuttu
arkipäivän ekonomismi,
työelämän alistaminen
”rajatta kasvavalle” tuottavuudelle.
Esimerkistä
käy erään viikkolehden otsikko:
”pitempään, voimakkaammin ja
nopeammin” (Stern,
7.10.2004). Se oli niin hikipinko otsikko, etteivät
ammattiliitot
sitä enää nielleet. Ne
päättivät
kysyä jäseniltään, tavallisilta
ihmisiltä,
mitä nämä
työelämältä odottavat,
millaista on hyvä työ.
Ajatushautomona kunnostautui ay-liikkeen vasen laita. Oikealle laidalle
tuottavuusyhteistyö olisi riittänyt ihan hyvin.
Kyselytutkimuksissa hyväksi työksi
määrittyi
työ joka ei ole pakkotahtista, jonka
sisältöön
työntekijä itse voi vaikuttaa, joka ei vaaranna
terveyttä ja työkykyä, joka ei tule kotiin
ja josta voi
nauttia. Näitä arvoja varioimalla tutkijat
päätyivät lopulta 15 asiaan, joita
mittaamalla oli
mahdollista arvioida, miten hyvää tai huonoa
saksalainen
työelämä
käytännössä on.
Tuloksena oli hyvän työn –indeksi,
nuppikohtainen
pisteluku joka sai arvoja väliltä 0 –
100.
Huonoksi työksi määriteltiin alle 50 pisteen
työ,
keskimääräiseksi 50 – 80 pisteen
työ ja
hyväksi työksi 80 – 100 pisteen
työ. Jotta
työ luokiteltaisiin hyväksi työksi, monien
asioiden
pitää olla samanaikaisesti hyvin.
Enää ei
riittänyt, että vain eräät asiat
ovat.
Tästä seuraa, että hyvän
työn piiri
jää selvästi pienemmäksi kuin
yksittäisen
kouluarvosanan perusteella jäisi. Tuoreimmassa, vuoden 2010
mittauksessa, hyvää työtä teki vain
15 prosenttia
saksalaisista palkansaajista.
Keskimääräinen, kaikista
palkansaajista laskettu pisteluku oli 59, vain 10 pistettä
huonon
yläpuolella.
Joku voi toki sanoa, että näin laadittu mittari on
aivan
liian vaativa. Mutta vaativa sen pitääkin olla, jotta
pöyhkeältä
omahyväisyydeltä
vältyttäisiin ja jotta kaikille tulisi
selväksi,
että hyvä työ on kokonaisuus, jonka
saavuttaminen on
aidosti vaikea asia. Siksi sitä voi myös Suomelle
suositella.
Näppituntumani perusteella suomalaiselle palkansaajalle
laskettu
keskimääräinen indeksi on likimain
saksalaista tasoa.
Vuodesta 2007 lähtien indeksin perusteella on voinut arvioida
sekä toimialojen välisiä eroja että
kehityksen
suuntaa yli ajan. Näin lyhyellä jaksolla
muutokset
eivät tietenkään ole kovin suuria olleet.
Mutta
lamatestissä, vuonna 2009, indeksi toi arvokasta tietoa
siitä, miten hyvin eri toimialat lamasta selvisivät.
Lähemmin näistä tuloksista osoitteessa
http://www.dgb-index-gute-arbeit.de/ .
Työn mielekkyys, yhteisöllisyys ja työn
oikea kuormitus
ovat kyselyn mukaan saksalaisen työelämän
vahvuuksia.
Vuoden 2009 lamassa näiden vahvuuksien
pistemäärät
kuitenkin notkahtivat, eivätkä vielä 2010
mennessä
lamaa edeltävälle tasolle nousseet. Miksi
näin? Miksi
nämä innovatiivisuuden eväät
heikkenevät
lamassa – siis silloin, kun niitä kaikkein eniten
tarvittaisiin?
Eniten tyytymättömyyttä Saksassa ovat
herättäneet pakkotahtisuus, palkkaus, ammatin
tulevaisuutta
koskeva epävarmuus, työturvallisuus ja
enenemismahdollisuudet. Olisi todella mielenkiintoista
nähdä,
miten suomalainen palkkatyö tässä
vertailussa
pärjää, ja millaisia eroja esimerkiksi
palkkauksessa
maiden välille syntyy. Onhan myös EVA
kansainvälisiä vertailuja toivonut.
Saksassa, kuten myös Suomessa, kiireestä on tullut
krooninen
ongelma, joka ilmenee mm. siten, että työtä
tehdään myös sairaana.
Tämä ongelma, joka ei
Suomessa ole tapetille noussut, on nykyään
lähes
yhtä yleinen ongelma kuin sairauspoissaolot, josta Suomessa
hyvinkin yksipuolisesti työntekijöitä
osoitellaan.
Saksassa sairaana työskentely on jo osa
työelämäkeskustelua siksi, että
sitä
hyvän työn kyselyssä mitataan.
Hyvän työn vuosihaastattelussa kootaan myös
tietoa
työaika- ja palkkajoustoista, niiden laajuudesta ja muodoista.
Tälle on erityiset perusteensa Saksassa, jossa valtiovalta
tukee
varsin avokätisesti yrityksen sisäisiä,
työteon
jatkuvuuden turvaavia järjestelyjä. Mutta toki
tälle
olisi perusteluja myös Suomessa, jossa vastaavia tietoja ei
identtisissä vuosikyselyissä
kerätä.
Tästä seuraa, että EU:n uuden
työmarkkinamallin,
joustoturvan, edellyttämää tasapainoa
jouston ja
turvallisuuden välillä voidaan arvioida vain
karkeiden,
työlainsäädännöstä
johdettujen suureiden
avulla. Tämä on todella outoa, sillä
yksilötason
vertailut olisivat aivan omaa luokkaansa ja veisivät
keskustelua
vihdoinkin eteenpäin. Enää ei tarvitsisi
kuvitella.
Työelämän kehittämiseen tarvitaan
inhimillistä
otetta, ja käsitteet on
määriteltävä siten,
että palkansaajatkin ne ymmärtävät.
Joustoturva ei
sellainen käsite ole, eikä muistakaan syistä
raamiksi
kelpaa. Se kohtelee palkansaajia objekteina, toimenpiteiden kohteina.
Hyvä työ tekee palkansaajasta subjektin,
asiantuntijan ja
vaikuttajan omassa työssään.
On aika vetää yhteen.
Työelämän monimuotoisuus on tullut
jäädäkseen. Meillä on
samanaikaisesti sekä
hyvää että huonoa työtä,
eikä muutaman
valikoidun keskiarvon tuijottaminen silloin kovin
mielekästä
ole. Keskiarvon sijasta huomio on kiinnitettävä
myös
ääripäihin.
Työelämän muuttuessa osa
hyötyy ja osa kärsii muutoksista.
Politiikkatoimenpiteiden
kannalta on tärkeätä
tietää, miten muutos
näitä ryhmiä kohtelee.
Hyvästä työstä on
tehtävä normi,
tavoiteltava asiantila, joka on
määriteltävä siten,
että parantamisvaraa jää. Ei ole
kenenkään etu
kuvata tilannettamme siten, että ”maailman paras
työelämä” on vain kukonaskeleen
päässä ja että suurempia haasteita
ei oikeastaan
ole. Jos niin tehdään, intohimo
työelämän
kehittämiseen väljähtyy varmasti.
Hyvä työ on ikkuna, josta näkyvät
myös ne
työelämän ongelmat, joita kelvollisen
työn
tirkistysreiästä ei näy.
Erkki Laukkanen
21.1.2011
Takaisin
|