|
Minne
työmarkkinamallistamme katosi heikompi
osapuoli?
Olotilaa ilman työtä ei ole aina kutsuttu
työttömyydeksi. 1900-luvulle asti
sitä kutsuttiin yleensä joutilaisuudeksi tai
varattomuudeksi, jotka olivat
seurausta joko laiskuudesta tai huonosta onnesta. Ei niiden varaan
mitään työttömyydestä
vapauttavaa politiikkaa tarvinnut perustaa.
Köyhäinhoito riitti ihan hyvin.
Työvoimapolitiikka tuli mahdolliseksi vasta kun olotilaa ilman
työtä alettiin
kutsua työttömyydeksi, siksi sosiaalisen
syrjäytymisen muodoksi, josta
köyhyyskin nousee. Tämän käsityksen
mukaan työttömät olivat talouden vaihtelusta
kärsimään joutunut heikompi osapuoli, jonka
työllistäminen tarvitsi oman
politiikan, työvoimapolitiikan. Tämän
käsityksen voimasta tuli kunkin maan
työmarkkinamallia
jäsentävä piirre.
Viimeisten 15 – 20 vuoden aikana tämä
käsitys on kokenut konkurssin, kiitos
joustoturvan, EU:n uuden työmarkkinamallin. Joustoturvassa
työnantajien ajama joustavuus
ja työtekijöiden vaatima turvallisuus ovat
lähes määritelmällisesti
tasapainossa.
Heikompaa osapuolta ei käsitteenä
enää tarvita, eikä siten
myöskään sitä suosivaa
politiikkaa.
Virallisesti joustoturva on ollut olemassa vasta kolme vuotta, mutta
vastaava
ajattelutapa on ohjannut talous- ja työllisyyspoliittista
päätöksentekoa
1990-luvun alusta lähtien. Professori Guy Standingin
mukaan ”jotakin
tällaista oli pakko keksiä”, jotta EU:n
taloudellinen ja sosiaalinen ulottuvuus
eivät omiksi erillisiksi maailmoikseen erkanisi.
Miten tähän on tultu?
Joustoturvan isästä kiistellään.
Minun mielestäni titteli kuuluu professori Hans Adriaansensille.
Vuonna
1995 hän koplasi yhteen joustavuuden ja turvallisuuden
ajatuksella
”ei
toista ilman toista”. Hän teki sen
sisäpoliittisista
syistä, ja omisti keksintönsä silloisen
Hollannin
sosiaaliministerin Ad Melkertin
(sd) kampanjalle. Se
kampanja tuotti tulosta, ja ensimmäiset
”joustoturvalait” astuivat voimaan jo
1999. Matka työsuhdeturvasta työllisyysturvaan oli
alkanut.
Sitten tapetille nostettiin Tanskan malli, joka oli tosin syntynyt jo
1990-luvun
puolivälissä.
Se painotti työvoimapolitiikkaa, mutta tavalla joka teki
siitä
kiinnostavan 2000-luvun alun joustoturvakeskustelussa. Mallin synty kun
edellytti
työsuhdeturvan heikentämistä,
myönnytystä työnantajille. Myös
Tanskan mallia markkinoitiin
sosialidemokraattisena, vaikka perustelu työsuhdeturvan
heikentämiselle oli oikeistolainen.
Tässä vaiheessa heräsi kysymys, miten kaksi
näinkin erilaista maata voi toimia esimerkkinä
yhdestä ja samasta joustoturvasta.
Esiin astui taas kerran Wilthagen.
Vuonna 2004 hän
jakoi jouston ja turvan neljään luokkaan sen mukaan,
tarkasteltiinko niitä
yrityksen sisäisinä vai ulkopuolisina haasteina.
Sitten hän väitti, että näin
määritellyt jouston ja turvan muodot ovat toisiaan
täydentäviä, mutta kullekin
maalle ominaisella tavalla. Työn ja pääoman
välinen eturistiriitaa et Wilthagenin
joustoturvasta löydä, kuten
myöskään ristiriitoja
työn sisällä.
Ja mikä erikoisinta, joustoturvan normatiivinen,
päätöksentekoa ohjaava ydin – se,
mistä
liikkeelle
lähdetään ja miten etenemistä
arvioidaan -
jätettiin tarkoituksellisesti auki. Se
korvattiin dynaamisilla, joustojen talouskasvua koskevilla oletuksilla.
Näistä käsitteellisistä
heikkouksista huolimatta EU-komissio alkoi markkinoida joustoturvaa
sosiaalisena mallina, so. työmarkkinamallina, jonka mukaiseksi
jäsenmaiden
työlainsäädäntö tuli
kirjoittaa. Korukielellä tämä tavoite
esitettiin EU:n
vihreässä kirjassa
”Työlainsäädäntö
2000-luvun haasteiden tasalle” (EU, 2006). Se
legalisoi paineen ”liiallisen”
työsuhdeturvan heikentämiseksi.
Kuvaan kuuluu, että aluksi tutkimus tuotti joustoturvan
oletuksia tukevia
tuloksia. Mutta vuonna 2007 tutkimuksen valtavirta vaihtui
kriittiseksi. Havaittiin,
että joustoturva ei päde maihin, joissa aktiivisen
työvoimapolitiikan perinne
on heikko; eikä ylipäänsä
tilanteisiin, joissa toinen osapuoli on se heikompi
osapuoli, kuten työntekijät työnantajaan
verrattuna ja pitkäaikaistyöttömät
juuri
työttömiksi jääneisiin verrattuna.
Mutta EU-komissio oli jo valintansa tehnyt.
Keväällä
2007 joustoturvan ”yleisiin
periaatteisiin” marssijärjestykseksi kirjoitettiin
”turvaa joustojen kautta”.
Välittäväksi
tekijäksi kuviteltiin talouskasvu. Pari viikkoa
myöhemmin
myös EU:n työntekijäpuoli
hyväksyi tämän marssijärjestyksen
äänestämällä.
Työnantajapuolella
äänestystä ei
tarvittu. Lopuksi saavutettu konsensus vahvistettiin
Eurooppa-neuvostossa.
EU:n uusi työmarkkinamalli oli saanut virallisen kasteen,
epävirallisesti se
oli omaksuttu jo aiemmin.
Sitten tuli lama ja lamatutkimus, jonka tuloksia nyt ihmettelemme.
Jaksolla
2008 – 2010 sekä talouskasvulla että
työllisyydellä mitatut tulokset olivat
huonoimpia maissa, joissa joustot olivat suurimmat. Syyksi
tähän nähtiin se,
että joustoturva motivoi kohtuuttomaan riskinottoon
hyvinä aikoina: mitä
finanssikapitalismi rahamarkkinoille, sitä joustoturva
työmarkkinoille.
Pitemmässä tarkastelussa esille on noussut
myös turvan individualisointi. Ensin
yritysten vastuita siirrettiin valtiolle, kun työsuhdeturvaa
korvattiin työttömyysturvalla.
Sitten vastuuta alettiin siirtää yksilöille
ns. kannustavan työvoimapolitiikan nimissä.
Näin on tehty myös joustoturvan mallimaissa,
Hollannissa ja Tanskassa. Turva osoittautui
tilapäiseksi, jousto pysyväksi.
Tämä näyttö riitti ETUI:lle,
Euroopan
ammattiliittojen tutkimuslaitokselle. Kesällä se
julisti, että ”EU-komission
ajama joustoturva ei talouslaman testiä
läpäise. Joustoturvan käsite vaatii
syvällistä uudistamista, eikä sitä
sen nykyisessä muodossa pitäisi
enää
soveltaa (ETUI, Policy
Brief
3/2010)”. Vaihtoehtojen etsintä oli
käynnistynyt jo aiemmin.
Mutta mitä tekee Suomi?
Sitä on vaikea sanoa, koska meillä
joustoturvakeskustelu on laiminlyöty jo yli
10 vuoden ajan. Jaksolla 2003 - 2005 me tosin keskustelimme
muutosturvasta
irtisanotuille, ja vuonna 2005 sellainen myös saatiin. Laissa
muutosturvasta ei
kuitenkaan otettu kantaa sen enempää joustoturvan
käsitteellisiin kuin
marssijärjestystä koskeviin ongelmiin. Sillä
lähinnä formalisoitiin ns.
varhaisen puuttumisen periaate, joka oli otettu
käyttöön jo 1990-luvun lopulla,
kun keskustelu työvoimapulasta alkoi.
2000-luvulla työvoimapolitiikkamme
päälinjaksi vakiintui
tohina työttömyyden
alussa, pitkäaikaistyöttömien
kustannuksella.
Välittävänä
tekijänä on toiminut tiukka
budjettikehys: mitä enemmän paukkuja
käytetään
työttömyyden alkupuolella, sitä
vähemmän niitä on
käytettävissä
työttömyyden loppupuolella.
Vaihtoehto tälle painotukselle olisi syvenevä palvelu
työttömyyden keston
mukaan. Mutta sellaista ei ole kukaan esittänyt. Ja se
että ei ole esittänyt,
on varsin vahva näyttö siitä, että
me emme enää arvioi
työttömyyttä
sosiaalisena vaan taloudellisena ilmiönä. Rahat jotka
sosiaalisessa mallissa
käytettäisiin sosiaalisen syrjäytymisen
ehkäisyyn, käytetään joustoturvassa
kasvun edellytysten luomiseen.
Se, mikä pätee
pitkäaikaistyöttömiin, pätee
myös muihin heikommassa asemassa
oleviin ryhmiin, kuten
pätkätyöläisiin, maahanmuuttajiin,
vajaakuntoisiin ja
heikosti koulutettuihin. Kaikkien näiden ryhmien kannalta
joustoturva on
lumeturvaa. Se kuulostaa hyvältä, mutta parasta
mitä se voi tarjota, on sääli.
Eurot menevät toisaalle.
Vastausta vailla on monta kysymystä. Miksi me emme
osallistuneet silloin, kun
joustoturvan käsitettä jaksolla 1995 – 2007
taottiin? Mistä johtuu se, että
jaksolla 2007 – 2010 joustoturvan
marssijärjestyksestä tuli tabu? Ja kuka ottaa
poliittisen vastuun joustoturvan seurauksista?
On johtopäätösten aika.
Työmarkkinamalliksi joustoturva ei kelpaa. Joustoturvan
käsittein sosiaalista
syrjäytymistä ei voi
käsittää, eikä siten
myöskään politisoida. Se
häivyttää
tajunnastamme aidot sosiaaliset vastakohtaisuudet ja korvaa ne
oikeistolaisella
metaforalla, tasapainolla, jossa heikompaa osapuolta ei
enää
ole. Tai jos on,
niin ihan omaa syytään on, ja siksi myös
vastuullinen
heikkoutensa
seurauksista.
Sinne siis katosi heikompi osapuoli, joustoturvan syövereihin.
Erkki Laukkanen
15.10.2010
Takaisin
|
