Venäjä, turvallinen maa?

Suomen Venäjän vastainen raja on toistaiseksi kiinni ja lisätoimia välineellistetyn ”maahantunkeutumisen” estämiseksi valmistellaan. Yhdeksi keinoksi on esitetty, että oikeusturvaltaan heikko Venäjä julistettaisiin palautuskelpoiseksi, eli turvalliseksi maaksi. 

Toistaiseksi tätä mahdollisuutta on arvioitu lähinnä kansainvälisoikeudellisena kysymyksenä. Mutta onhan se muutakin: se on loikka kohti uusnationalistista maahanmuuttopolitiikkaa, joka kyseenalaistaa kaiken sen, jonka varaan EU:n vapaan liikkuvuuden eetos aikanaan perustettiin.

Miten tähän on tultu?

Ihmisten ja työvoiman vapaa liikkuvuus on ollut EU:n virallisen maahanmuuttopolitiikan ydin 1990-luvun alusta lähtien. Kaikilla ihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen elämään ja sen etsintään yli kansallisten rajojen. Tietyin edellytyksin tämä pätee myös kolmansien, EU:n ulkopuolelta tulevien maiden kansalaisiin.

2000-luvulla tästä positiosta on otettu takapakkia. Jo huhtikuussa 2013 päivätyssä kirjeessään Itävallan, Britannian, Saksan ja Alankomaiden sisäministerit nostivat esiin petosriskin sosiaalietuuksien hakemisessa ja vastustivat ihmisten ehdotonta vapaata liikkuvuutta ja sosiaalietuuksien saatavuutta.

Sittemmin "hyvinvointisiirtolaisuuden" ja "etuusturismin" nimissä käyty debatti on johtanut hyvinkin selviin irtiottoihin siitä, mitä 1990-luvulla tavoitteeksi asetettiin.  Erityisen kiihkeäksi kielenkäyttö on muuttunut EU:n ulkopuolelta tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kohdalla.

Ja mitä radikaali oikeisto edellä, sitä muut konservatiivit perässä.

On syntynyt pysyväisluontoinen jännite työperäisen ja turvaperäisen maahanmuuton välillä. Yhä uudelleen ja poliitikkomme näyttävät järkyttyvän siitä, että valmiiksi koulutetun työvoiman sijasta tuleekin erilaisia ja työvalmiuksiltaan puutteellisia ihmisiä.

Eikä kysymys ole vain tulijoiden määrästä. Olennaisesti kiihkoiluun vaikuttaa myös, mistä ihmiset tulevat. Runsas miljoona pakolaista Lähi-idästä sai koko Euroopan sekaisin vuonna 2015, mutta viime vuosina tulleet 4,1 miljoonaa ukrainalaista pakolaista ovat saaneet aivan eri kohtelun. 

Tämä sotku on sisäänrakennettu myös pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmaan. Työvoimaa kyllä haluttaisiin lisää sekä muista EU-maista että – käytännössä – myös kolmansista maista, mutta vain mahdollisimman valmiina ja homogeenisena työvoimatavarana.

Ilmiö ei sinänsä ole aivan uusi.

Jo 1960-luvulla syntynyt Saksan vierastyövoimamalli – tulee sanasta ”gastarbeiter”, vierastyöläinen – alleviivasi maahanmuuttajien asemaa tilapäisenä, ei-kotoutettavana työvoimana erotukseksi niistä harvoista, joille oltiin valmiit antamaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kotomaan kansalaisille.  

Nykyisellä uusnationalistisella maahanmuuttopolitiikalla on sama tavoite. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole EU:n virallinen politiikka, vaan erilaisiin kansallisiin hallitusohjelmiin ja sisäasiainministerien turvallisuuspoliittisista linjauksista, eräänlaisesta piilokoulutusohjelmasta.

Ei siis ihme, että työvoimapoliittiset, työperäisiin maahanmuuttoon liittyvät kysymykset sekoittuvat nykyään helposti rajavalvontaa ja oleskeluoikeutta koskeviin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. Erityisen pahassa solmussa nämä asiat näyttäisivät olevan nyt Suomen itärajalla.

Miksi juuri siellä?

Syksyllä 2015 Ruotsin kautta tuli Tornioon runsaat 30 000 turvapaikanhakijaa Lähi-idän sotatoimialueilta. Hieman myöhemmin, talvella 2016, Venäjältä tuli vielä vajaat 2000 lisää, pääosin Sallan ja Raja-Joosepin kautta. Siten Venäjän kautta tulleiden osuus jää alle 10 prosenttiin kaikista tulijoista.

Oma juttunsa on tietenkin se, kuinka paljon ja tietoisesti Ruotsin ja Venäjän raja- ja turvallisuusviranomaiset tulijoita Suomen rajalle ohjasivat. Mutta kyllä tulijoiden määrälläkin on oma merkityksensä ja sen pitäisi myös näkyä siinä, miten eri maiden viranomaisten toimintaa arvioidaan.

Mutta tähän päivään mennessä ole nähnyt vielä yhtään selvitystä siitä, miksi Ruotsin viranomaiset sallivat näinkin mittavan joukon kulun maansa läpi Suomen rajalle. Eikä tuolloin valmistelusta vastanneen Päivi Nergin muistelmakirja Tiukka paikka (Docendo, 2019) tähän kysymykseen tartu.

Se on outoa, sillä vuonna 1990 ja vuonna 1997 voimaan astuneen Dublinin sopimuksen mukaan Ruotsilla olisi ollut ensisijainen vastuu turvapaikanhakijoiden vastaanotossa ja turvan tarpeen arvioinnissa. Tiettävästi kukaan ei kuitenkaan ole ehdottanut Ruotsista tulleiden työntämistä takaisin Ruotsiin.

Mutta onneksi meillä on Venäjä.

Venäjältä tulleista virallinen Suomi tiesi heti kertoa, että kysymys oli viranomaisten ”masinoimasta” maahantunkeutumisesta. Voi toki niinkin olla, mutta yleisöjulkista tutkimusta asiasta ei ole tehty. Norjassa sen sijaan on, ja käteen siitä tutkimuksesta jäi, että ratkaiseva syy reitin valinnalle oli reitin hinta.

Fridtjof Nansenin instituutin tutkijoiden mukaan turvapaikanhakijoita houkutti Norjaan ja Suomeen halpa matka ja turvallinen reitti. Tutkimuksen mukaan matkan hinta Lähi-idästä Venäjän kautta Norjaan oli 2 500 dollaria, kun taas reitti Kreikan kautta maksoi 18 000 dollaria. Tässä linkki suomenkieliseen artikkeliin.

Norjalaistutkijat arvioivat Norjan ja Suomen tapahtumien taustoineen olleen hyvin samanlaiset. Ero oli lähinnä siinä, että ihmisten meno Suomeen yltyi vähän myöhemmin. Mitään Venäjän hybridisodaksi tunnistettavaa tutkijat eivät löytäneet.

Tiettävästi jotkut lukijani ovat tästä eri mieltä. Minun ykkösviestini on kuitenkin se, että tämän kokoluokan ongelmia ei saisi kuitata poliittisella puheella eikä ns. tiedustelutiedolla ilman vahvaa yleisöjulkista tutkimusnäyttöä ja siitä käytyä keskustelua. Jos tästä tingitään, tingitään demokratiasta.

Täsmennän viestiäni parilla esimerkillä.

Ensimmäinen esimerkkini tulee syksyltä 1999, jolloin Suomessa varauduttiin vuonna 2004 toteutuneeseen EU:n itälaajentumiseen. Keskeinen kysymys silloin oli, tarvitaanko työvoiman ja ihmisten liikkuvuudelle jonkinlainen siirtymäaika. SAK:n - tai ainakin parin sen johtajan - mielestä tarvittiin.

Perusteeksi esitettiin, että ilman siirtymäaikoja Suomeen tupsahtaisi ”yhden yön yli” noin 400 000 virolaista. Tässä tapauksessa lähdekritiikki oli mahdollinen, sillä lähteeksi ilmoitetun kyselytutkimuksen mukaan luku kertoo vain kiinnostuksesta Suomessa työskentelyyn, ei todellisesta maahanmuuttopaineesta.

Toinen esimerkkini tulee Mäntsälän messuilta keväältä 2017. Yhtenä puhujana messuilla oli perussuomalaisten tuleva puoluesihteeri Arto Luukkanen.  Hän tiesi kertoa, että Suomeen pyrkivien jonossa on noin 80 000 ”maahantunkeutujaa”, eli 2,5-kertaa se mitä ennätysvuonna 2015 tuli.

Lähteeksi puhuja ilmoitti sotilastiedustelussa käytetyn fraasin, ”saadun tiedon mukaan”. Sen lähteen luotettavuus ei tietenkään ollut yleisön arvioitavissa. Mutta vaikutus oli haluttu. Muuten suorastaan tylsä puhe oli pelastettu ja kuulijat – tai ainakin osa heistä – shokissa.

Ei siis ole ollenkaan sama, miten uhkakuvia perustellaan. Jos lähde on ei-julkinen tai muusta syystä lähdekritiikin ulkopuolella, faktan ja fiktion erottelusta tulee mahdotonta. Silloin kansan edun nimissä voidaan esittää melkein mitä tahansa, jotta esitetty uhkakuva ei toteutuisi.

Ja näin on myös tehty.

Viimeisen vuoden aikana meille on tarjoiltu kaiken lähdekritiikin ulkopuolelle jääviä ”tietoja” turvapaikanhakijoiden vyörystä itärajan yli Suomeen. Yksi ministeri ovat puhuneet sadoista, joku toinen tuhansista tulijoista, mutta lähde on aina pidetty visusti lähdekritiikin saavuttamattomissa.

Niin paljon kuin Suomessa on viime aikoina puhuttu maahanmuuttopolitiikan välineellistämisestä, niin Suomen oma rooli keskustelun välineellistämisessä on jäänyt kokonaan Venäjän varjoon. Siinä ohessa kykymme tehdä ero isojen ja pienten ongelmien välillä on olennaisella tavalla heikentynyt.

Vaikutelmaksi keskustelusta on jäänyt, että niin kauan kuin Venäjä käy sotaa Ukrainassa, Venäjää ja sen toimia tarkastellaan valittua viholliskuvaa vasten myös maahanmuuttopolitiikassa, ikään kuin Suomen itärajalle turvapaikanhakijoita voisi päätyä vain osana Venäjän hybridioperaatiota.

Eikä tulijoiden todellisella määrällä ole lopulta mitään väliä.

Valitussa retoriikassa yksikin turvapaikanhakija voi olla kansallista turvallisuutta uhkaava tekijä, josta pääsee vain tunkemalla hänet takaisin sinne, mistä on tullut, ilman yksilöllistä turvantarpeen selvittämistä. Puhumattakaan siirtolaisista, jotka ”saadun tiedon mukaan” ovat niitä ”elintasopakolaisia”.

Viimeisimpänä palikkana tässä uusnationalistisessa päättelyketjussa on väite, jonka mukaan Venäjä on turvallinen ja siksi palautuskelpoinen maa. No, ei varmasti ole. Global Peace Index -vertailussa Venäjä on yksi maailman turvattomimmista maista erityisesti ihmisten oikeusturvan kannalta tarkasteltuna.

Siksi se, että Suomesta turvapaikkaa hakevilla voi olla oleskelu- tai opiskelulupa Venäjällä, ei ole mikään tae ihmisarvoisesta kohtelusta ja osaamistasoa kohottavasta opiskelusta. Ne luvat ovat vain pari Venäjän byrokratian vaatimaa proopuskaa lisää, vailla todellista sisältöä.

On aika vetää yhteen.

Ne tavoitteet, joita EU 1990-luvulla asetti ihmisten ja työvoiman vapaalle liikkuvuudelle, eivät enää ole aidosti voimassa. Yksilön turva on korvattu kansallisella turvallisuudella. Yksi esimerkki siitä on pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelma ja siihen perustuva, Suomen itärajan turvallisuutta koskeva debatti.

Se debatti on perustunut uusnationalistisiin, lähdekritiikin ulkopuolelle jääviin uhkakuviin maahanmuuttopaineista Suomeen. Tällaisia uhkakuvia on toki ennenkin käytetty politiikan keinoina, mutta nyt niille ollaan hakemassa lainsäädäntöön perustuvaa oikeutusta.

On jännittävää nähdä, millaisia yleisperusteita valmisteilla olevaan lainsäädäntöön kirjoitetaan. Lukeeko sielläkin, että yhtäältä Venäjän ihmisoikeustilanne on kurja, mutta toisaalta, mitä turvapaikanhakijoiden palauttamiseen tulee, Venäjä on turvallinen maa?

Erkki Laukkanen
2.3.2024