| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

Tarina monimuotoisesta vasemmistosta

Olin jokin aika sitten erään ystäväni synttäreillä. Hän täytti 60 ja jäi saman tien eläkkeelle valtionhallinnosta. Loppuillasta joku sitten kysyi, miksi näin nuorena. Hetken puntaroituaan ystäväni kakisteli vastauksen: ”Kun ei kahteen vuoteen ole tullut yhtään kunnon työtehtävää. Joka ikinen homma on kuljetettu jonkin asevelitiskin kautta.”

Se veti kuulijat hiljaiseksi. Mutta pienen pikakartoituksen jälkeen totesimme, että ei mitenkään poikkeuksellinen kohtalo. Samalla perinteeksi tulleella tavalla asioita hoidetaan muissakin hallinnoissa, kuten kuntahallinnossa ja ay-hallinnossa. Käsittelyn kohteeksi joutuneet häpeävät, vaikenevat ja eristäytyvät lopulta usein aivan vapaaehtoisesti.

Otsikon kysymyksen kannalta tilanne näyttää siis varsin ongelmalliselta ja tabun oloiselta. Me olemme tottuneet puhumaan vastavuoroisuuden kielellä myös asioista, jotka eivät vastavuoroisuuteen perustu.

Mutta tuskin tässä asiassa viimeistä sanaa on vielä sanottu. Oman käsitykseni mukaan muutos on jo käynnistynyt, vaikka Suomessa merkit ovat vielä heikot.

Historian taakka

Vasemmistoliiton perustamisen aikoihin kuvittelin lapsellisesti, että 2-3 sukupolven takaa johdetut leimat olisivat menettäneet työntövoimansa. Mutta näin ei ole käynyt. On itse asiassa käynyt päinvastoin.  Poliittinen toisinajattelu oikeuttaa jopa aiempaa suoraviivaisempaan toimintaan. Jopa niin, että länsimaisen kulttuurin ydintä, ihmisten kykyä epäillä, kutsutaan yhä useammin populismiksi tai stalinismiksi.

Mistä siis on kysymys? Minusta tässä on lopulta kysymys varsin yksinkertaisesta asiasta, hallitsemistavan kriisistä, jonka voi kiteyttää erään tuttavani parahdukseen: ”Voi, kuinka helppoa tätä maata olisikaan hallita, jos Vasemmistoliiton kaltaisia turhakkeita ei olisi, ja työmarkkinoilla jylläisi perinteinen aseveliakseli.”  No, niin varmasti olisi, mutta entäs sitten? Olisiko seurauksena jotakin sellaista, mitä me ihan oikeasti haluamme?

1990- luvulla pohdin tätä viritystä kansallisena ongelmana, Lipposen hallinnon vääjäämättömänä seurauksena. Mutta viime vuosina olen huomannut, että vanhat, Neuvostoliitosta johdetut hallitsemistavat ovat koetuksella myös muissa Suomeen verrattavissa maissa, kuten Saksassa, Hollannissa, Tanskassa ja Norjassa. Erona Suomeen on kuitenkin se, että näissä maissa vanhaa hallitsemistapaa on korvattu uudella ja eräissä maissa varsin hyvällä menestyksellä.

On syntynyt uusi yhteiskunnallinen asetelma, jossa barrikadi on aiempaa selvemmin oikeiston ja vasemmiston välillä. Niin selvästi, että kadunmieskin osaa pitkästä aikaa ottaa kantaa ja osallistua. Mutta toki näissäkin maissa populistin ja stalinistin leimat ovat olleet herkässä. On myös vahvaa näyttöä siitä, että yhden maan – esimerkiksi Saksan – kehitystä on yritetty rajoittaa leimaamalla se yhteistyökyvyttömäksi muiden maiden veljespuolueiden, kuten Vasemmistoliiton, johtohenkilöille. Usein välitysorganisaationa on käytetty myös eurooppalaista ay-liikettä.

Puhumme siis aidosti globaalista ongelmasta, josta itse sain oppia jo 1990-luvun alussa. Sen opin mukaan Vasemmistoliitolla voi olla tulevaisuutta vain osana globaalia sosialidemokraattista hallintoa ja sen valmistelukoneistoa. Sen ulkopuolelle organisoituminen olisi perisyntiä muistuttava teko, kaikkine hallinnollisine seurauksineen. Ja niin runsaasti tätä lausetta ovat vaikuttajat Erkki Tuomiojasta Loka-Laitiseen sittemmin toistaneet, että sitä voi ihan perustellusti pitää SDP:n strategisena linjauksena - asiana, josta ei tingitä.

Murros unionismissa
 
Mutta toki tällekin puuttumiselle on ihan yksinkertainen selitys: murros unionismissa, so. trade-unionismissa. Vielä 20 – 30 vuotta sitten ammattiliittojen ja työväenpuolueiden tavoitteet olivat likimain yksi yhteen, aivan kuten unionismissa pitääkin. Sittemmin demaripuolueet ovat siirtyneet vasemmalta poliittiseen keskustaan, ja jopa kauemmaksi, kuten Englannissa. Kun ammattiliitot eivät toimintansa luonteen vuoksi ole näin voineet tehdä - eivät ainakaan yhtä ripeästi -, on syntynyt murros ammatillisen ja poliittisen välille.

Lähtökohtaisesti demarit ovat mielestäni nähneet tämän murroksen hallinnollisena haasteena, ja keinot ovat olleet varsin vapaat. Mutta onhan se selvää, ettei oikeistoa ja vasemmistoa saman katon alla pidetä pelkästään hallinnollisin keinoin. Jossakin vaiheessa pää tulee vetävän käteen, ja alkaa uudenlainen organisoituminen. Juuri näin on tapahtunut ja tapahtumassa edellä mainitsemissani verrokkimaissa.

Murros unionismissa on vaikuttanut myös siihen tapaan, jolla kantaa ajankohtaisiin asioihin on otettu. Yksi esimerkki tästä on EU-komission käsitys joustoturvasta, jota myös EU:n uutena sosiaalisena mallina on markkinoitu. Kelpaako se sellaiseksi, on asia josta voi ihan hyvin perustein olla ainakin kahta mieltä. Ja onneksi on myös oltu, sillä keskustelun taso on selvästi parantunut sillä seurauksella, että muutkin Euroopan sosiaalisesta mallista kiinnostuneet ovat keskustelusta hyötyneet. Perinteisen unionismin oloissa tällaista keskustelua ei olisi ilmeisesti koskaan syntynyt.

Mutta toki murros unionismissa on vaikuttanut myös vastapuolen, poliittisen oikeiston ja työnantajien käyttäytymiseen. Murroksen myötä työnantajat ovat voineet ottaa etäisyyttä tulopolitiikkaan tietoisena siitä, että ammatillinen ja poliittinen työväenliike ovat nyt kaksi eri asiaa, joita voi ja pitääkin käsitellä erikseen.

Ja muitakin seurauksia murroksella on, mutta niiden avaaminen ei tässä tilassa onnistu.

Kysymyksiä SDP:lle

Se, miksi minä tästä asiasta juuri nyt kirjoitan, johtuu SDP:n puoluekokouksesta. SDP on Suomen Keskustan ohella ollut Suomen keskeinen hallintopuolue. Siten demareiden käsitys hallinnollisen ja poliittisen välisestä suhteesta on tärkeä sekä Suomen että Suomen vasemmiston kannalta, mahdollisesti laajemminkin. Hallinnollinen virtaviivaisuus ja poliittinen monimuotoisuus ovat kaksi eri asiaa, ja sellaisina toivoisin niitä myös käsiteltävän.

Jos tavoitteeksi jää hallinnollisesti virtaviivainen Lipposen – Heinäluoman linja, meille mesikämmenille on parhaimmillaan tarjolla SDP:n apulaisen ja reservin rooli. Jos tämä ei kelpaa, niin sitten tarjolla on Leninin karrikoima hyödyllisen idiootin rooli tai ei roolia lainkaan, kuten johdantoni synttärisankarilla.

Toki näinkin voidaan jatkaa, ja SDP:hän siitä päättää. Mutta siihen päätökseen täytyy silloin sisältyä käsitys siitä, että jos hallintoa päätöksentekokyvyn nimissä virtaviivaistetaan, eristämistä ja mitätöintiä tullaan kohdentamaan myös omiin. Ilman puoluekokouksen valtuuttamaa superpiiskuria unionismia ei mielestäni ole mahdollista pitää kasassa edes nykyisessä laajuudessa. Ja sen elvytys edellyttäisi päätöstä jostakin sellaisesta, mistä Stalinkin olisi varmasti innostunut.

Mutta toinenkin vaihtoehto on. Sen vaihtoehdon nimi on monimuotoinen, toinen toistaan täydentävä vasemmisto. Kiitos 1900-luvun historian, meidän ajatuksiamme kuitenkin edelleen hallitsee ajatus toinen toistaan korvaavasta vasemmistosta. Se mitä toinen saa, on toiselta pois. Mutta miksi sen pitäisi olla myös 2000-luvun historiaa? Tarve ja kyky ”tarkkailla ja rangaista”, siinä mielessä kuin Michel Foucault niitä samannimisessä klassikossaan kuvaa, nousevat keskiaikaisesta hallinnosta, eikä niillä tämän päivän ongelmia ratkota.

Minun käsitykseni mukaan monimuotoinen yhteiskunta edellyttää monimuotoista politiikkaa, kykyä organisoitua vaihtelevin tavoin alhaalta ylös, vertaisten kanssa ja – ennen kaikkea – kukin omista lähtökohdistaan.

Lopuksi

Ratkaisu suuntaan tai toiseen ei tule olemaan helppo, eikä se ole sitä ollut myöskään tämän kirjoituksen verrokkimaissa. Mutta kyllä näissä maissa käsitys monimuotoisen vasemmiston tarpeesta on jäsentynyt selvästi Suomea nopeammin. Tanskassa monimuotoiseen vasemmistoon viitaten puhutaan jopa uudesta hegemonistisesta enemmistöstä.

Ja mikä tärkeintä, tämä käsitys on valanut ihmisiin toivoa siitä, että uusliberalismille ja sen suosimille holistisille hallintorakenteille on olemassa vaihtoehto. Missään muualla tätä toivoa ei vastaavassa mitassa ole osoitettavissa.

Siksi kysymys vasemmiston monimuotoisuudesta on yksi ylitse muiden.


Erkki Laukkanen 
1.6.2008


Takaisin 


   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka