| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   
Kohti uutta eurooppalaista sosiaalista mallia

Tällä otsikolla on valmistunut puheenvuoro, jonka tekijäksi ilmoittautuu Forum Social Europe, Euroopan sosiaalinen foorumi. Kyseessä on vasemman laidan ay-aktiiveista ja muista aktiiveista koostuva verkosto, jonka jäsen olen itse ollut ne pari vuotta kun tässä esiteltävää puheenvuoroa on työstetty.

Otsikko on kieltämättä hieman mahtipontisen oloinen, mutta niin on aihekin. Me verkoston jäsenet olemme varsin tyytymättömiä siihen, mitä meille viime vuosikymmeninä on eurooppalaisena mallina myyty. Vaikutelmaksi jää, että Euroopan sosiaalinen malli on tätä nykyä kulissi, joka pysyy pystyssä vain vahvalla retoriikalla pönkättynä.

Yhä useampi meistä kysyy, miten tähän jamaan on oikein päädytty?

Lyhyt historia

Se, mitä Euroopan sosiaalisella mallilla tarkoitetaan, on vähän puhujasta kiinni. Mutta me vasemman laidan tallaajat tarkoitamme mallilla sitä toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä haurasta tasapainoa työn ja pääoman välillä, jonka vallitessa talouskasvu ja jakokysymykset olivat saman mitalin kaksi eri puolta.

Siinä mallissa jakokysymyksiä ei nähty talouskasvun jarruina.

Näin määriteltynä hyvinvointivaltio saavutti huippunsa jo 1970 –luvulla, maasta riippuen tosin. Mutta viimeistään vuosien 1973 ja 1976 öljykriiseistä alkoi keskustelu työmarkkinajoustoista, ja koko hyvinvointivaltion toimivuudesta.

1980-luvulla jenkit tulivatkin sitten jo tarjoamaan omaa malliaan ratkaisuksi euroskleroosiin, Euroopan rakenteellisiin jäykkyyksiin. Mutta se tie oli poliittisesti mahdoton, ja niin etenemistieksi valittiin asteittainen markkinoiden avaaminen – se tie, jonka eräässä päätepisteessä me nyt olemme.

Tuotannontekijöiden liikkuvuuden esteet on nyt asteittain poistettu sillä seurauksella, ettei tasapainosta työn ja pääoman välillä voi enää puhua. Markkinat ovat kasvaneet, kuten tavoite olikin, mutta niin ovat kasvaneet myös markkinavoimat, joiden kiinnostus jakokysymyksiin on aina riippunut tasapainosta työn ja pääoman välillä. Tällä hetkellä tasapaino työn ja pääoman on niin vino, että verrokkia pitää hakea varsin kaukaa, joissakin maissa 1900-luvun alusta.

Oppina pääoman offensiivissa on uusliberalismi - näkemys, jonka mukaan talous tuottaa sitä parempia tuloksia, mitä vähemmän hallitukset ja työmarkkinajärjestöt sen toimintaan puuttuvat.

Tähän oppiin on ajan myötä sopeuduttu varsin kiltisti. Pääoma vie ja palkansaajat vikisevät.

Lissabonin strategia

Tässä asetelmassa EU:n komissio ei ole viaton.

EU:n tärkeimmät tavoitteet on kirjattu Lissabonin strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä EU:sta koko maailman kilpailukykyisin talous vuoteen 2010 mennessä. Strategia perustuu oletukseen uudesta kapitalistisen kehityksen aikakaudesta, joka antaa mahdollisuuden uuteen taloudellisen hyvinvoinnin kauteen, mikäli tietotalouden tarjoamat mahdollisuudet onnistutaan hyödyntämään.

Mutta onko kysymys sittenkään tietotalouden hyödyntämisestä, vai jostakin ihan muusta? Sen kysymyksen äärellä olemme nyt, kun strategia ei ole paikkaansa lunastanut, ja ero muihin talousalueisiin on pikemminkin kasvanut. Niinpä painopiste kilpailukyvyn parantamisessa onkin useimmissa maissa luisunut varsin raadolliseen toimintaan, tuotantokustannusten leikkaamiseen. Ja varsin avoimesti tämä raadollisuus on tullut esille myös siinä tavassa, jolla EU:n palveludirektiiviä läpi ajettiin.

Oli ay-liikkeen ansiota, että aivan kaikki raadollisuus ei kompromissiin sisältynyt, mutta ei ongelma kompromissin myötä minnekään ole hävinnyt. Vaikutelmaksi on pikemminkin jäänyt, että EU:n komissio jatkaa hyökkäystä ”markkinoiden rajoituksia” vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Samaa raadollista taistelua on käyty työaikadirektiivin, ”satamapalveludirektiivin” ja monien muiden hankkeiden kohdalla.

Uusin esimerkki tästä on komission vihreä kirja työlainsäädännön uudistamisesta. Se on ehkä puhtainta markkinataloutta koskeva esitys, mitä viimeisen sukupolven aikana on Euroopassa nähty. Siinä kirjassa myös työehtosopimukset nähdään markkinoiden rajoituksina.


Joustoturva

Aivan pistämätön innovaatio tässä keskustelussa on ns. joustoturva, kaksi myönteistä sanaa supermyönteisenä yhdyssanana. Se on jotakin niin myönteistä, että ihmismielen on suorastaan pakko siihen uskoa. Vähän niin kuin krusifiksi kristinuskossa. Sitä kun katselet, niin tuleepa turvallinen olo.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että jousto ja turva määräytyvät eri lähteistä, jousto työnantajan vallasta organisoida tuotanto ja turva työlainsäädännöstä tuotannollisten ongelmien ilmaantuessa. Ja ainahan niitä ilmaantuu, vaikka kuinka muuta toivottaisiin.

Lähinnä aivopesuna voi siten pitää sitä väitettä, että juostavuus ja turvallisuus voitaisiin oikealla politiikalla ohjata pysyväisluonteiseen tasapainoon. Mutta näin kuitenkin laajasti uskotaan. Tunnen itsekin monia hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka uskovat että joustoturvan myötä markkinat saavat operoida lähes vapaasti ilman, että turvan kanssa tulee mitään suurempia ongelmia.

Tai jos tulee, niin valtio maksaa. Mutta millä se maksaa, jos verotusta kilpailukykysyistä kuitenkin entisestään supistetaan, kuten tavaksi on tullut?

Niinpä kysymys kuuluukin, mikä olisi vaihtoehtoinen kehitystie?


Vaihtoehdon lähtökohdat …

Yhtenä lähtökohtana on muuttaa sosiaalista osallisuutta koskevaa strategiaa siten, että -kilpailua koskevien kriteerien sijaan - se perustuu sosiaalisiin ja yhteisvastuuta koskeviin kriteereihin. Siis jotakin sellaista, mikä hyvinvointivaltiolle on tyypillistä vielä jokin aika sitten, mutta ei enää kansallisesti vaan koko EU:ssa.

Olisi siis määriteltävä eurooppalaiset vähimmäisnormit eduille, jotka myönnetään sairauden, työttömyyden ja iän perusteella, ja vahvistettava eurooppalaisen vähimmäistulon taso. Näiden kattavien vähimmäisetuuksien myötä pienenisi myös paine julkisia eläkejärjestelmiä vastaan.

Tällaisen ”perusturvan” myötä, jota säädeltäisiin poliittisen tarpeen mukaan, eikä markkinaehtoisesti, ihmisten kyky osallistua eurooppalaiseen projektiin nousisi aivan uudelle tasolle. Olisi motiivi osallistua myös muuten kuin omaa joustavuuttaan osoittaen, ja aivan varmasti tämä motiivi näkyisi myös ay-toiminnan vilkastumisena.

Tässä katsannossa olisi siis oikeutettua asettaa markkinoille rajoituksia, jos rajoituksille on hyviä yhteiskunnallisia perusteita.

Esimerkiksi työaikapolitiikassa nykyisen direktiivin mukaisesta 48 tunnin maksimiviikkotyöajasta ei tarvitsisi tinkiä. Töiden organisoinnissa olisi aivan hyväksyttyä tähdätä siihen 35 – 40 tunnin viikkotyöaikaan, jota palkansaajat haluavat tehdä. Samalla saataisiin poikki se hyvin ongelmallinen trendi, että yhä useammat tekevät joko liikaa tai liian vähän.

… ja rajoitukset

Niin suuresta näkemyserosta tässä nyt puhutaan, että suunnan muuttaminen vie varmasti vielä aikaa. Mutta muutoksen tarve on ilmeinen, eikä missään nimessä Euroopan vastainen. Muutoksen tarpeesta tuli selvä viesti myös juuri päättyneestä Euroopan ay-liikkeen kongressista, kuten suomalaiset päivälehdet ovat jo raportoineet.

Tavoitteet on kuitenkin asetettava selkeästi. Hyvin usein tästä on seurauksena jyrkkä EI nykyiselle menolle, ja se leimaa myös tässä puheena olevaa paperia. Mutta kyllä sekin on parempi kuin retorinen kikkailu EU:sta rauhan projektina.

Se rauha on nyt selvästikin uhattuna, ja toiminta asetelman muuttamiseksi hyvin toivottavaa.

Erkki Laukkanen
27.4.2007

”Kohti uutta eurooppalaista yhteiskuntamallia” löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta www.ksl.fi








   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka