| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

Kaksi raporttia globalisaatiosta

Valtioneuvoston kansliassa on taas ahkeroitu. Vuoden 2006 aikana on valmistunut kaksiosainen raportti globalisaatiosta, yksi Euroopan ja yksi Suomen haasteista. Vastaanotto on ollut odotettu. Työn tuloksia on sekä kehuttu että arvosteltu. Mutta jostakin syystä, keskustelua on syntynyt vain Suomen haasteista. Euroopan haasteita koskevat arviot on julkisuudessa lähes tyystin sivuutettu, vaikka ne samaa juurta ovatkin. Tässä artikkelissa niitä arvioidaan kokonaisuutena, toinen toisiaan täydentävinä raportteina.

Euroopan haasteet

Globalisaation haasteet Euroopalle koostuu 13 teemakohtaisesta artikkelista. Tosin siten, että johtoartikkelina on Richard Baldwinin Globalisaatio: suuret osittumiset. Siihen sitten viitataan useimmissa alakohtaisissa tarkasteluissa, kuten haasteissa työmarkkinoille, energia- ja ympäristöpolitiikalle ja innovaatiopolitiikalle.

Siksi Baldwinin terveisiin on syytä pysähtyä.

Baldwinin mukaan globalisaatio on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Tiedonvälityksen ja koordinoinnin kustannukset ovat romahtaneet, joten EU:n yritykset voivat siirtää ulkomaille useita sellaisia toimintoja, joita aiemmin pidettiin mahdottomina siirtää. Kansainvälistä kilpailua, jota aiemmin käytiin pääasiassa eri maiden yritysten ja toimialojen välillä, esiintyy nyt eri maissa samoissa työtehtävissä työskentelevien yksittäisten työntekijöiden välillä. Siten globalisaatio voi hyödyttää tietyn yrityksen joitakin työntekijöitä samalla, kun se aiheuttaa haittaa sen muille työntekijöille.

Etenkin useat tietoyhteiskunnan työpaikat ovat alttiita siirtymään ulkomaille. Siksi ne EU:n toimet, jolla työntekijöitä koulutetaan ns. tietoyhteiskunnantyöpaikkoihin, saattavat mennä hukkaan. Baldwinin mukaan tällä kaikella on merkittäviä vaikutuksia EU:n kilpailukykystrategiaan, koulutusstrategiaan, hyvinvointivaltioihin ja teollisuuspolitiikkaan. Lisääntyvän epävarmuuden pitäisi saada EU:n päättäjät suhtautumaan varovaisemmin siihen, että työntekijöitä tai ammattitaitoa ohjataan tiettyyn suuntaan. Erityisesti EU:n jäsenvaltioiden olisi varottava kuluttamasta resurssejaan EU:n alueen työntekijöiden ohjaamiseen kohti määrättyjä tietoyhteiskunnan työpaikkoja.

Baldwinin näkemys voidaan tulkita varsin rankaksi Lissabonin strategian kritiikiksi. Näin siksi, että Lissabonin strategian ydin on – tai ainakin oli – EU:n nostaminen johtavaksi ”tietoyhteiskunnaksi” kaikkine niine määreineen, joita Baldwin edellä kritisoi. Tätä taustaa vasten on aika erikoista, että yhdessäkään alakohtaisessa artikkelissa ei Baldwinin selitystä aseteta kyseenalaiseksi, ei edes epäsuorasti, Lissabonin strategiaa puolustellen. Jokin siis meni pieleen, kun Lissabonin strategiasta sovittiin, mutta mitä, jää suurelta osin rivien väliin ja lukijan vastuulle.

Entäs sitten Lissabonin jatko, mikä on sen ennuste? Hyväksyttyä palveludirektiiviä aletaan soveltaa 2010 paikkeilla, ja yleinen arvio näyttää olevan, että se kyllä lisää talouskasvua, ja tekee siten tilaa sopeutumista tukevalle toiminnalle, kuten uudelleenkoulutukselle. Mutta mille aloille pitäisi kouluttaa, ja kuinka paljon, sitä eivät raportoijat tietenkään kykene lausumaan. Ja miksi lausuisivat, jos Baldwinin selvitys on oikea. Jos varsinaisia kasvualoja ei ole alakohtaisesti määriteltävissä, riski väärästä koulutuspolitiikasta on ilmeinen.

Omassa artikkelissaan Sixten Korkman, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n toimitusjohtaja ja entinen EU-virkamies, puhuu kansallisen tason vastuusta. Hänen mielestään EU:n talouden heikkoudet eivät johdu niinkään yhteisötason toimien puutteesta tai EU:n talouden hallintajärjestelmän puutteista. Syypäitä ovat sen sijaan ne hallitukset, jotka eivät halua tai pysty uudistamaan kansantalouksiaan tai sopeuttamaan työmarkkinoita ja julkista sektoria muuttuvia olosuhteita vastaaviksi.


Suomen haasteet

Suomen vastaus globalisaation haasteeseen on koostettu suomalaisten tutkimuslaitosten yhteistyönä, tosin siten, että Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen panos on huomattavan suuri. Raportissa on kyllä arvioitu kaikkia yllä kuvattuja eurooppalaisia haasteita, mutta ykkösasiaksi nousee tuo Baldwinin problematisoima koulutus.

Raportin mukaan koulutuksessa olisi syytä siirtyä nykyistä lyhytkestoisemmista jaksoista koostuviin moduuleihin, joita voi yhdistää mahdollisimman joustavasti työskentelyyn. Tämä edellyttää puolestaan hyvin joustavia mahdollisuuksia täydentää ja jatkaa aiemmin suoritettuja opintoja. Samalla on tärkeää välttää liian spesifisiä koulutusohjelmia, joiden antamat valmiudet saattavat nopeasti osoittautua vanhentuneiksi.

Kovinkaan uutena keksintönä tätä ei voi kuitenkaan pitää, sillä moduuleista on puhuttu jo ainakin 15 vuoden ajan. Sinä aikana ammatillisten perustutkintojen määrä on puolittunut, kun koulutus on perustunut aina vain laajempiin kokonaisuuksiin. Ongelmaksi onkin noussut koulutuksesta työelämään siirtymistä tukevien toimenpiteiden puute.

Yksikään perustutkinto kun ei anna täyttä valmiutta aloittaa missään tehtävässä millään työpaikalla. Toive on ollut, että osaaminen viimeistellään työnantajan toimesta tehtävään sopivaksi. Mutta tämä toive ei ole toteutunut. Tähän ongelmaan raportti esittää ”sekavan” aikuiskoulutusjärjestelmän uudistamista siten, että se antaa tasavertaiset mahdollisuudet täydennys- ja uudelleenkouluttautumiselle koulutuksen hankkijasta ja järjestäjästä riippumatta.

Myös oikeista kannustimista puhutaan, mutta muuten jatkotoimet jätetään lähinnä työmarkkinajärjestöjen vastuulle.

Toinen asia, johon raportissa erityisesti paneudutaan, on yritystoiminnan uudistaminen. Raportin mukaan se edellyttää ”usein” työvoiman vähentämistä ja/tai osaamisrakenteen muuttamista. Tässä yhteydessä kirjoittajat viittaavat Tanskan työmarkkinoihin, joiden dynaamisuuden syyksi he näkevät alhaisen irtisanomiskynnyksen, ja esittävät sitä malliksi Suomelle. Tosin osana laajempaa kokonaisuutta, jossa yksittäisten työntekijöiden ja työnantajien riskejä ja kollektiivista riskinkantoa kehitetään ns. muutosturvan hengessä.

Oma näkemykseni on se, että tästä asiasta voi olla myös toista mieltä ilman, että asettuu edellä kuvatun uuden toimintaympäristön ulkopuolelle. Raportti itsekin toteaa, että työpaikkaliikkuvuus on Suomessa jo nyt hyvin suurta, ja omasta mielestäni jo liian suurta. Esimerkiksi SAK:n luottamusmieskyselyn mukaan vuoden aikana joka viides työpaikka sekä irtisanoo että palkkaa uutta väkeä. Siis yhdestä päästä sisään ja toisesta ulos.

Tätä taustaa vasten on hyvin ongelmallista, jos yrityksiä trimmataan filttereinä, jotka entistä suuremmasta massasta suodattavat ydintyövoimaansa ne suurimmat lupaukset. Jos tämä sallitaan, niin miksi ne osallistuisivat yllä kuvattuun aikuiskoulutusjärjestelmän uudistukseen ja mahdollisesti vielä maksumiehen roolissa?

Itse pitäisin toivottavana, että tätä asiaa vielä mietittäisiin. Oma arvioni kun on, että koulutuksesta työhön siirtymistä tukevien järjestelyjen aikaansaaminen edellyttää työvoiman läpivirtauksen selvää supistamista.


Arvosana

Se kissanhännänveto, joka näistä raporteista on päivälehtien palstoilla käynnistynyt, vaikuttaa hyvin tarkoitushakuiselta, eikä ainakaan suoraan näyttäisi perustuvan siihen, mitä raporteissa on kirjoitettu tai jätetty kirjoittamatta. Minusta nyt julkisuuteen tuotu paketti toimii varsin hyvin sen keskustelun viitteenä, jota nyt pitäisi ihan oikeasti käydä.

Se on varmasti parempi keskustelupohja kuin mitä EU on viime vuosina pystynyt tuottamaan. Se on myös parempi kuin vuonna 2004 julkaistu edellinen globalisaatioraportti ja varmasti parempi kuin valtiosihteeri Sailaksen hihaässät, joilla taloudellista toimintaympäristöämme on viimeisten 15 vuoden aikana muotoiltu.

Erkki Laukkanen
20.1.2007





   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka