| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Poliittinen korruptio kovilla kansilla


Tammikuussa julkaistiin maailman tunnetuimman korruptiomittauksen, Corruption Perception Index (CPI), vuotta 2015 koskevat tulokset. Niiden mukaan korruptio on lähinnä kehitysmaita koskeva ongelma. Ja kuinka ollakaan, mittauksen kärjestä löytyvät taas kerran sellaiset maat kuin Tanska, Suomi ja Uusi-Seelanti.

Miten nämä tulokset kuvaavat todellisuutta?

Huonosti. CPI ottaa huomioon vain julkisella sektorilla esiintyvän korruption, ja senkin lähinnä rikoslaissa kriminalisoidun lahjonnan osalta. Jos tuomioita ei tule, ja niitä harvemmin tulee, niin maa kuin maa saa helposti puhtaat paperit, vaikka pinnan alla kuplisi yhtä ja toista.

Tämä on poliittisen korruption laajuutta ja esiintymismuotoja arvioivan käsikirjan, Routledge Handbook of Political Corruption (2015), keskeinen tulos. Käsikirja koostuu lukuisista, poliittisen korruption esiintymismuotoja kartoittavista artikkeleista.

Tähän kirjaan toivoisin suomalaisten tarttuvan. Toivon sitä siksi, että käsityksemme korruption esiintymismuodoista on kohtalokkaalla tavalla harhainen. CPI-mittaus ylläpitää käsitystä, että kaikki on hyvin ja että mihinkään korjaaviin toimiin korruption taltuttamiseksi ei tarvitse ryhtyä.

Miten korruptio sitten pitäisi ymmärtää?

Laaja-alaisemman määritelmän mukaan korruptiolla tarkoitetaan annetun valta-aseman väärinkäyttöä omaksi tai porukan eduksi. Näin määriteltynä korruptio tulee varsin lähelle osaksi politiikan toimialaa, vallankäyttöä, jonka läpinäkyvyydessä on vielä paljon toivomisen varaa myös taloudellisesti pitkälle kehittyneissä maissa.

Mutta toki valtaa käytetään muualla kuin avoimesti poliittisissa instituutioissa, kuten eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa. Myös suuryritykset, etujärjestöt ja media voivat korruptoitua tavalla, joka vääristää vallankäyttöä erilaisten eliittien eduksi.

Toistaiseksi nämä instituutiot on kuitenkin onnistuttu pitämään lähes tyystin korruptiota koskevan keskustelun ulkopuolella. Yksi keskeinen syy siihen on artikkelin alussa mainitun korruptiomittarin, CPI:n, hegemonia.

Korruptiomittarista itsestään on tullut ongelma.

CPI syyllistää kehittyvät maat niille tyypillisestä katukorruptiosta ja vapauttaa kehittyneet maat niille tyypillisestä institutionaalisesta korruptiosta. Ja siksi esimerkiksi monet veroparatiisit näyttäytyvät CPI-mittauksessa lähes puhtaina.

Käsikirjan luettuani minun on vaikea uskoa, että tämä valtasuhteiden vääristely olisi tahatonta. Paljon helpompi on allekirjoittaa se päätelmä, että juuri CPI:n kaltaista mittaria tarvitaan siihen, että rakenteellinen korruptio ei valikoituisi julkisen keskustelun kohteeksi.

Tähän kuvaan sopii myös se, että korruptiosta koskevan lainsäädännön kehitys on ollut todella hidasta. Avainongelma korruption torjunnassa on edelleen rankaisemattomuus. Lainsäädännöllä asia olisi helposti korjattavissa, mutta vatuloinniksi on sekin homma mennyt.

Tämä koskee myös Suomea.

OECD:n lahjonnanvastainen sopimus valmistui vuonna 1997. Mutta yhä edelleen Suomella on ainakin 13 sopimuksen edellyttämää lakikorjausta tekemättä.  Ei siis mikään ihme, että korruptiotuomioita ei ole tullut.

Aivan oma ongelmansa on Saksa, jossa lahjontakulut sai vuoteen 1997 asti vähentää tuloksesta ennen verotusta. Ja senkin jälkeen laiva on kääntynyt todella hitaasti. Vasta 2015 Saksa ratifioi YK:n korruptionvastaisen yleissopimuksen vuodelta 2003.

Myös EU on epäonnistunut. EU:n itälaajentumista ja EU:n uutta talouskurihallintoa perusteltiin mm. korruption torjunnalla. Mutta toisin on käynyt: korruptio on vain lisääntynyt ja institutionalisoinut tavalla, johon kukaan ei ole osannut ennakoida.

Jokin olennainen seikka meiltä on siis jäänyt huomaamatta.

Se jokin on poliittinen korruptio. Monellekaan ei näytä tulleen mieleen se mahdollisuus, että länsimaiden demokratia ja sen ylläpitämät instituutiot voisivat olla juuri se keino, jota suuren mittaluokan korruptio edellyttää.

Kanadalainen valtio-opin professori Mark E. Warren kuvaa tätä mahdollisuutta käsitteellä ”kaksinaamainen pois sulkeminen”. Ensin poliittinen eliittimme käynnistää politiikkaohjelmia ”syrjäytyneiden integroimiseksi”. Sitten se sama eliitti korruptoi ne instituutiot, joiden tehtäväksi integrointi on annettu.

Lopputuloksena tästä näyttäisi lähes aina olevan jotakin sellaista, jonka seurauksena eliitti voi lopulta entistä paksummin. Vastaavasti ne, joiden politiikkaohjelmista piti hyötyä, voivat entistä huonommin. Syrjäytyneisyys ja sivullisuus lisääntyvät. Usko syrjäytymistä ehkäiseviin instituutioihin hiipuu.

Puhutaanko tässä salaliitosta?

Ei puhuta. Tässä puhutaan kaksoisrooleista ja eturistiriitojen institutionalisoimisesta. Lopputulos voi toki näyttää salaliiton kaltaiselta, mutta korruptoituneet poliitikot eivät juuri koskaan tunnustaudu osaksi ongelmaa. Kuten eivät myöskään heidän vastapuolensa, lobbarit.

Jos ongelmaa ylipäänsä on, he sanovat, se nousee edustuksellisesta demokratiasta itsestään: pitkälle kehittyneessä ja ristiriitaisten näkemysten leimaamissa yhteiskunnissa päätöksentekokyky voidaan turvata vain ei-julkisten ja keskinäiseen luottamukseen perustuvien epämuodollisten järjestelyjen avulla.

Jos tästä seuraa, että jos keskinäisten etuisuuksien luottamuksellisesta jakamisesta tulee maan tapa, niin siihen voidaan kohdistaa vain moraalista kritiikkiä. Käytännössä maan tavalle ei ole vaihtoehtoa, he sanovat, jos päätöksentekokyky halutaan säilyttää.

Olisiko markkinamekanismista vaihtoehdoksi?

Ei olisi.  Uuden, markkinajohtoisen julkishallinnon myötä meillekin on syntynyt vakava pyöröoviongelma: yksityisen ja julkisen intressin haltijat tapaavat nykyään vaihtaa paikkaa sillä seurauksella, että myös lainvalmistelusta on tullut yksityisten suuryritysten hallitsema prosessi. Mitään erityistä julkista intressiä ei enää ole. 

Siksi Bo Rothstein, yksi kirjan kirjoittajista ja Ruotsin tiedeakatemian pitkäaikainen jäsen, on jopa ehdottanut taloustieteen Nobelin taloustieteen palkinnosta luopumista. Hänen mielestään palkinto ylläpitää korruptiivsta ajattelua, pyrkimystä annetun valta-aseman väärinkäyttöön omaksi tai porukan eduksi.

Poliittinen korruptio on sopimiskysymys. Ja sopimisen edellytykset ovat nyt paremmat kuin koskaan.


Erkki Laukkanen
12.3.2016


Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka