| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

Onko meillä varaa velkaelvytykseen?

Velkaantumiskeskustelussa sekoitetaan usein kotitalouksien velka ja julkisyhteisöjen velka. Toisin kuin kotitalouksien velkaa, julkisyhteisöjen velkaa ei ole tarkoituskaan maksaa takaisin.

Miksi näin?

Julkisyhteisöjen velalla on tarkoitus ylläpitää valtion ja kuntien ja sosiaaliturvarahastojen toiminnan jatkuvuus ja yleisen taloudellisen toimeliaisuuden taso. Tätä politiikkaa kutsutaan finanssipolitiikaksi. Sen tarve on näinä aikoina ilmeinen.

Syynä tähän on rahapolitikan umpikuja. Pankkitalletuksillemme maksettavat nimelliskorot ovat nollan tuntumassa. Mutta inflaatiolla korjatut reaalikorot ovat jo alle nollan. Tätä alemmaksi ne eivät voi mennä, mikä Aalto yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta on todennut.

Ongelmana ovat kuitenkin suomalaista talouspuhetta hallitsevat ”talousviisaat”. He ovat kourallinen pankki- ja etujärjestöekonomisteja, joiden tavoitteena on sisäinen devalvaatio palkka- ja veroleikkauksineen. Selkokielellä tämän tavoitteen on esittänyt Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju.

Mutta palataan lukuihin.

Vuoden 2013 lopussa Suomen julkisyhteisöjen EDP-velka oli 56,0 prosenttia bruttokansantuotteesta. EDP tulee sanoista Excessive Deficit Procedure. Nimensä mukaisesti EDP-velka on siten osa prosessia, jossa julkisyhteisöjen velkaa ja alijäämiä tarkastellaan suhteessa toinen toisiinsa.

Näin pääsemmekin velkaantumiskeskustelun ytimeen: missä määrin ja missä olosuhteissa julkisyhteisöjen alijäämät ruokkivat velkaantumista. Taloustilastojen mukaan olennainen muutos tapahtui 1990-luvulla. Vasta 1990-luvulta lähtien alijäämät ovat kasvattaneet velkaosuutta.

Mistä tämä muutos kielii?

Se kielii sekä taloudellisen toimintaympäristön että talouspolitiikkaa koskevan ajattelutavan muutoksista. 1990-luvulla siirryttiin globaaliin, kansainvälisiin taloussopimuksiin perustuvaan toimintaympäristöön, jossa kansallisilla taloudenpidon periaatteilla ei ollut enää sitä merkitystä, joka niillä oli vielä 1980-luvulla.

Länsi-Euroopassa talouspolitiikan ankkuriksi tuli yhtenäismarkkinoita tukeva säännöstä, kuten tuotannontekijöiden vapaa liikkuvuus yli kansallisten rajojen. Euron myötä valuuttakurssipolitiikka lakkasi ja hallitsevaksi talouspolitiikan keinoksi tuli rahapolitiikka, eli yleisen taloudellisen toimeliaisuuden sääntely korkopolitiikan avulla.

Toki eurooppalaisesta finanssipolitiikastakin keskusteltiin. Mutta ajatus yleiseurooppalaisista investointirahastoista tai tulonsiirrot mahdollistavasta EU-budjetista ei saanut riittävästi kannatusta. Siksi finanssipolitiikka jäi osaksi kansallista työkalupakkia, ja sielläkin sen käyttöä on EU:n toimesta rajoitettu erilaisin ”liiallista alijäämää” tai ”rakenteellista jäämää” koskevin rajoituksin.

Näin ei voi jatkua.

Valtaosa akateemisista taloustieteilijöistä on nyt sitä mieltä, että Euroopan taloudenpitoa jäytää ns. nollakorko-ongelma, jossa investoinnit eivät käynnisty edes negatiivisella reaalikorolla, koska julkisyhteisöjen kädet on sidottu ”liiallisten alijäämien” hoitoon.

Ja mitä kotitalouksiin tulee, niin turvallisten sijoituskohteiden, kuten valtion obligaatioiden, puutteessa he makuuttavat rahojaan säästö- ja käyttelytileillä. Rahapolitiikan umpikujasta kielii myös se, että lähes kaikki ”hyvätuottoiset” ja ”pomminvarmat” rahoitusinstrumentit, joilla erilaiset sijoitusrahastot ovat sijoittajia kalastelleet, ovat lopulta räjähtäneet.

Ja velallahan nekin sotkut on lopulta hoidettu.

Siten julkisyhteisöjen velkaantuminen on pikemminkin seuraus rahapolitiikalla aiheutetuista ongelmista, kuin toisin päin. Ja siksi kiinteiden investointien määrä ei ole tiettävästi missään saavuttanut edes vuoden 2007 tasoa. Jos talouden toimeliaisuuden tasoa ylipäänsä halutaan elvyttää, tarvitaan kokonaiskysyntää lisääviä toimia, finanssipolitiikkaa.

Tervettä kysynnän kasvua on liian vähän, jotta tuotannolliset investoinnit käynnistyisivät. Uudessa, 1990-luvulla syntyneessä toimintaympäristössä EU-elvytys lisäisi kokonaiskysyntää kansallista elvytystä paremmin. Näin siksi, että osa kansallisen elvytyksen vaikutuksista valuu aina ulkomaille. Mutta toki kansallinenkin elvytys on perusteltua, jos EU-laajuisista toimista ei kyetä sopimaan.

Ei ole mitään järkeä antaa ammattitaidon, tuotantokapasiteetin ja infrastruktuurin rapistua parempia aikoja odotellessa. Keinot ovat monet, ja niistä on keskusteltava laajasti myös toimialakohtaisesti, mutta kapellimestarin paikka kuuluu näissä oloissa valtiolle ja valtion rahoittamille ohjelmille. Ilman valtion myötävaikutusta markkinat eivät elvy.

Missä raja tulee vastaan?

Suomen julkisyhteisöjen bruttovelka suhteessa bruttokansantuotteeseen on EU:n keskitasoa, eikä suhteellisen sijoituksemme ole vuonna 2008 alkaneen finanssivetoisen laman aikana muuttunut. Monissa maissa, joista vain osa on ns. kriisimaita, velkasuhde on huomattavasti Suomea korkeampi, ilman että näissä maissa käytäisiin sellaista kriisitietoisuusdebattia kuin mitä Suomessa käydään.

Ja mitä lähinnä Saksan, Hollannin ja Suomen hallitusten EU:ssa ajamaan niukkuuspolitiikaan tulee, niin sen seurauksena monen vaikeuksiin ajautuneen maan velkasuhde on saattanut jopa kaksinkertaistua. Mutta on velkasuhde noussut myös niissä maissa, jotka niukkuuspolitiikkaa ovat ajaneet.

On siis aika muuttaa talouspolitiikkaa.

Taloustutkimus ei anna mitään yksiselitteistä vastausta kysymykseen kunkin maan velkasuhteen rajoista, mutta Suomelle näyttäisi kelpaavan mikä tahansa velkasuhde 60 ja 100 prosentin välillä. Se, kuinka paljon velkaa voidaan lopulta ottaa, riippuu siitä, mihin ja millä seurauksella velkaraha sijoitetaan.

Jos se investoidaan tuotantomahdollisuuksien säilyttämisen tai lisäämisen kannalta välttämättömiin projekteihin, investointien tuotot mitä todennäköisimmin ylittävät niiden kustannukset, velan korot mukaan lukien vielä hyvinkin korkean velkasuhteen oloissa.

Suomen rahoitusasemaa arvioitaessa on otettava huomioon myös julkisyhteisöjen saatavat, kuten valtion lainasaamiset ja kymmenien miljardien arvoinen osakesalkku. Kun nämä ja julkiseen sektoriin luokiteltavissa työeläkerahastoissa oleva varallisuus otetaan huomioon, Suomen julkisyhteisöillä on selvästi enemmän saamisia kuin velkaa.

On aika vetää yhteen.

Suomen julkisyhteisöille lisävelka ei ole ongelma. Se on sitä vain talouspuhetta hallitseville talousviisaille. Olisi hienoa, jos vasemmistoliitto voisi profiloitua puolueena, joka uskaltaisi puhua velkaelvytyksen puolesta.

Jos sitä ei tehdä, edessä on sisäisen devalvaation tie.


Erkki Laukkanen
7.11.2014


Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka