| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

EU:n työmarkkinamalli ei toimi


EU:n sisämarkkinat pohjaavat ihmisten ja tuotannontekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen.  Vapaa liikkuvuus on tuonut paljon myönteisiä asioita EU-kansalaisille, mutta se on mahdollistanut myös palkkojen ja työehtojen polkemisen. 

Näiden ongelmien ratkaisemiseksi EU tarvitsee työvoiman käytön ehdot määrittelevän työmarkkinamallin. EU:n lääke näihin ongelmiin on ollut joustoturva (flexicurity). Sen piti olla kompromissi työnantajien vaatimien joustojen ja työntekijöiden edellyttämän turvan välillä.

Mutta toisin kävi.

Vuosina 2006 - 2007 marssijärjestykseksi nousi periaate ”mitä helpompi irtisanoa, sitä helpompi palkata” (easy fire, easy hire). Tavoitteeksi asetettiin ”liiallisen työsuhdeturvan” korvaaminen ”työllisyysturvalla” – sillä, että irtisanotut työllistetään.

”Joustoturvan yleisissä periaatteissa” (heinäkuu 2007) keskeiseksi työllistämiskeinoksi keksittiin koulutus, erityisesti ammatillinen aikuiskoulutus. Pohtimatta jäi kuitenkin kysymys työsuhdeturvan heikentämisen vaikutuksista siihen, kenelle koulutusta tarjotaan ja missä määrin tarjotaan.

Aikuisen oikeasti joustoturva ei ole edes työmarkkinamalli. Siitä kun puuttuu työmarkkinamallin keskeisin tunnusmerkki: se, että työnantajille tehdyistä myönnytyksistä, kuten työsuhdeturvan heikennyksistä, on oikeus vaatia hyvitystä. Joustoturvassa hyvityksen oletetaan tulevan kuin Manulle illallinen, joustojen vauhdittaman talouskasvun kautta.

Aivan kuten uusliberalistit ovat aina väittäneet. 

Varsinainen paukku tulee kuitenkin tässä: marraskuusta 2007 lähtien joustoturvan uusliberalistisella marssijärjestyksellä on ollut myös EU:n työmarkkinaosapuolten hyväksyntä (joint analysis, 11/2007). Ja loppu onkin sitten historiaa. Joulukuussa 2007 joustoturva julistettiin EU:n uudeksi työmarkkinamalliksi korkeimmalla mahdollisella tasolla, Eurooppa-neuvostossa (ks. erityisesti resoluution artikla 49). 

Eurooppalainen ”historiallinen kompromissi” oli syntynyt. Käytännössä tästä kompromissista päättivät EU:n hallitukset ja työmarkkinaosapuolet meiltä kansalaisilta ja palkansaajilta mitään kysymättä. Ja kuvaan kuuluu, että kaikki epäilijät leimattiin ihan perinteisin leimoin.  Innokkaimpia leimaajia olivat ay-taustaiset demarit, jotka läpimurron ansiokseen lukivat.

Sitten tuli lama ja lamatesti.

Sitä joustoturva ei läpäissyt. Joustoturvan oletusten vastaisesti ammatillinen aikuiskoulutus väheni ja suuntautui entistä vahvemmin asiantuntijoihin, joiden koulutustaso oli muita parempi. Siten laman lopullisiksi maksumiehiksi jäivät myös Suomessa ne, jotka koulutusta – ja muuta tukea – olisivat eniten tarvinneet.

Ja nyt sitten ihmetellään sitä, että näin pääsi käymään. Minusta tässä ei ole mitään ihmettelemistä. Jos työllisyysturvalla ei ole enää väliä, kuten joustoturva väittää, miksi ihmeessä työnantajat kouluttaisivat muita kuin parasta ja osaavinta työvoimaansa?  Ja miksi työvoimahallinto kouluttaisi muita kuin niitä, joiden työllistämisennuste on hyvä?

Se, mitä minä ihmettelen, on haluttomuus tunnustaa, että myös kuitatussa työmarkkinamallissa on olennaisia puutteita. Vaikutelmaksi on jäänyt, että tämä haluttomuus koskee myös Vasemmistoliittoa. Meillä ei ilmeisesti vieläkään ole uskallusta ajatella omalla päällä.  Niin tai näin, kevään 2011 EU-vaalien alla kissa on nostettava pöydälle.

Siihen on tosin muitakin syitä.

Joustoturvan myötä myös työehtosopimisen käyttö kansallisen kilpailukyvyn välineenä on voimistunut: työehdoista sovitaan vain sillä ehdolla, että kansallinen kilpailukyky samalla paranee.  Logiikka on lähes identtinen verokilpailun kanssa: mitä matalammat palkat (tai verot), sitä parempi kansallinen kilpailukyky. 

Yhdessä palkka- ja verokilpailu vahvistavat nyt toinen toisiaan tavalla, joka nopeuttaa kierrettä kohti alimpia palkka- ja verotasoja. Eikä tarvitse olla mikään neropatti ymmärtääkseen, tämä tie vie lopulta takaisin aikaan ennen hyvinvointivaltioita, ennen sosiaalista ulottuvuutta ja ennen Euroopan unionia.

On siis kaikki syy hahmotella vaihtoehtoista kehitystietä.

Työ pitäisi aloittaa EU:n työllisyysstrategian päivittämisellä.  Nykyinen työllisyysstrategia kun ei selvästikään ole lunastanut siihen kohdistuneita odotuksia. Se ei lunastanut niitä ennen joustoturvaa, ja vielä vähemmän joustoturvan valtakaudella. Ja työllisyyden laatu siitä strategiasta kokonaan puuttuu.

Siksi työllisyysasteen kohottamisen rinnalle on nostettava kysymys työn ja työelämän laatua tukevista järjestelyistä, kuten työntekijöiden myötämääräämisoikeudesta oman ammatillisen osaamisen kehittämistä koskevissa asioissa työpaikoilla. Näin on tehty Saksassa vuodesta 2007 lähtien.

Puitteet sille loi Saksan metalliliiton piirissä kehitetty Hyvä Työ, Gute Arbeit, jossa työn laatu ja työntekijöiden osallistumisoikeudet ovat kuin kolikon kaksi puolta: ei toista ilman toista, ei laatua ilman myötämääräämisoikeutta.  Tällaisesta oikeudesta työnantajat eivät varmasti halua mitään kuulla. Mutta työn laatu ja työhön sitouttaminen voisivat hyvinkin kiinnostaa.

Tämä on kritiikkini ydin.

Työn ja työelämän laadun lisäksi uuden työmarkkinamallin on toki huomioitava monia muitakin asioita. Sellaisia ovat mm. kohtuullista palkkaa ja viikkotyöaikaa koskevat kysymykset. Niin kauan kuin ne ovat puhtaasti kansallisia kysymyksiä, pelaaminen jäsenmaiden välisissä eroilla varmasti jatkuu.

Uudessa työmarkkinamallissa olisi myös määriteltävä aktiivisen työvoimapolitiikan marssijärjestys ja rahoitusraami. Työvoimapolitiikan toimenpiteet olisi kohdistettava nuorille ja pitkäaikaistyöttömille, jotka toimenpiteitä eniten tarvitsevat.  Ja uskottavaa tukea tähän on löydyttävä myös EU:n omasta budjetista.

Uuden työmarkkinamalli olisi myös löydyttävä paikka EU:n päästrategiassa, EU 2020 strategiassa, joka kokoaa yhteen taloutta ja työllisyyttä koskevat linjaukset.  Vuodesta 2000 lähtien tuo yhteen kokoaminen on tehty joustoturvan joustavuutta korostavin ehdoin.

Ja strategian saavutuksiin tulee, niillä ei voi kehua. EU 2010 -strategia oli pettymys myös komission itsensä mielestä. Eikä EU 2020 -strategian menestys näytä yhtään paremmalta. Sen asettamia tavoitteita ei tulla saavuttamaan, ellei joitakin asioita mietitä kokonaan uusiksi.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Oma näkemykseni on, että EU:n yhdentymiskehitystä tukeva sosiaalinen ulottuvuus voi nousta vain hyvin toimivasta työmarkkinamallista. Työmarkkinamallista irrallisilla lupauksilla ”sosiaalisesta Euroopasta” voi toki jatkossakin ääniä kalastella, mutta sosiaalista ulottuvuutta niiden lupausten varaan ei voi rakentaa. 

Lähtökohtatilanne on kuitenkin äärimmäisen haastava. Viime vuosina erityisesti ay-liikkeen piirissä on vahvistunut tarve päästä irti joustoturvasta, ja hyvä niin. Mutta samalla on voimistunut myös uusliberalistinen pyrkimys päästä irti koko EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta. 

Jotta EU:n hajoamiskehitys voitaisiin estää, sen työmarkkinamalli olisi kiireesti jäsennettävä uudella, työn ja työelämän laatua painottavalla tavalla.  Tämä työ kuuluu mielestäni EU:n vasemmistolle. Demarit ovat jämähtäneet joustoturvaansa, ja muille poliittisille suuntauksille kysymys EU:n työmarkkinamallista on toisarvoinen.

Uskallammeko ottaa haasteen vastaan?


Erkki Laukkanen
28.6.2013


Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka