| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Virta vie oikealle

Perinteisesti vasemmiston ja oikeiston voimasuhteita on arvioitu vasemmisto- ja oikeistopuolueiden saamalla kannatuksella valtiollisissa vaaleissa. Näin arvioituna vasemmiston kannatus Suomessa olisi noin 35 prosenttia. Jäljelle jäävää 65 prosenttia olemme sitten kutsuneet joko ei-sosialistiseksi tai porvarilliseksi enemmistöksi.

Vasemmistoon olemme perinteisesti laskeneet Vasemmistoliiton, SDP:n ja kaksi kommunistista puoluetta. Tästä on harvemmin kiistelty. Mutta ei-sosialistisen enemmistön jakautumisesta keskustaan ja oikeistoon on ollut hyvin erilaisia tulkintoja.

Huomattavasti selkeämmän kuvan ihmisten poliittisesta samaistumisesta vasemmisto-oikeisto –akselille saamme kysymällä heiltä itseltään. Näin on tehty Euroopan sosiaalisen katsauksen (European Social Survey) kyselyssä.

Tulosten mukaan Suomi on kyselyyn osallistuneista maista oikeistolaisin.

Kyselyä on tehty kaksi kertaa, ensimmäinen vuosina 2002 ja 2003 ja toinen vuosina 2004 ja 2005. Ensimmäisessä kyselyssä otos oli 42359 ja toisessa 34088. Molemmilla kerroilla Suomen otos oli lähes 2000 henkilöä. Siten tuloksia voi pitää varsin luotettavina. Suomen otoksen virhemarginaali jää alle kahden prosentin.

Poliittista sijoittumista vasemmisto-oikeisto – akselilla kysyttiin 11-paikkaisella kysymyksellä, jossa 0 edusti poliittisen kentän vasenta laitaa ja 10 poliittisen kentän oikeaa laitaa. Näin kysyttäessä vastaaja pannaan ottamaan ensin kantaa siihen, mieltääkö hän itsensä vasemmistolaiseksi vai oikeistolaiseksi. Jos ei kumpaakaan, hän ruksaa keskeltä vaihtoehdon 5.  Näin vastanneet ovat mielestään poliittisen kentän keskellä. Loput ovat joko vasemmistoa (vaihtoehdot 0-4) tai oikeistoa (vaihtoehdot 6-10). Siihen kuinka kaukana vasemmalla tai oikealla vastaajat kokevat olevansa, ei tässä oteta kantaa. Otsikon tulokseen sillä ei ole vaikutusta.

Vuosina 2004 ja 2005 kerätyn aineiston mukaan 32 prosenttia kyselyssä olevien maiden kansalaisista piti itseään vasemmistolaisena, 35 prosenttia keskustalaisena ja 34 prosenttia oikeistolaisena. Vasemmistolaisimmat kansalaiset löytyvät Saksasta, Itävallasta ja Espanjasta. Näissä maissa vasemmistoon samaistuminen on selvästi yleisempää kuin oikeistoon samaistuminen. Erityisen selvästi tämä näkyy Espanjassa. Sen kansalaisista 47 prosenttia samaistuu vasemmistoon.

Iso-Britannian, Slovenian, Belgian, Luxemburgin, Sveitsin ja Viron kansalaiset  taas samaistuvat vahvimmin poliittiseen keskustaan. Kaikkein selvimmin tämä tapahtuu Iso-Britanniassa, jonka kansalaisista 48 prosenttia samaistui keskustaan.

Oikeiston kärkipaikka onkin sitten Suomella. Sen kansalaisista 48 prosenttia samaistuu oikeistolaisiksi, 31 prosenttia keskustalaisiksi ja 22 prosenttia vasemmistolaisiksi. Seuraavina tulevat Tanska, Tsekki, Kreikka ja – yllätys, yllätys – Ruotsi. Itse asiassa kaikissa Pohjoismaissa, joissa vasemmiston suosima sosiaalinen korporatismi – se kuuluisa kolmikanta – kukoistaa, oikeistoon samaistuminen on keskimääräistä suurempaa. 

Vuosista 2002/2003, jolloin asiaa edellisen kerran kysyttiin, muutokset ovat pieniä. Silloin mukana  olevien maiden määrä oli kuitenkin laajempi. Se sisälsi mm. Ranskan, Italian, Hollannin ja Irlannin, jotka edellä raportoidusta tuoreemmasta kyselystä puuttuivat.

Ranskalaiset ja italialaiset liputtivat selvästi vasemmistolaisuuden puolesta, Hollanti oikeistolaisuuden puolesta. Irlantilaiset taas samaistuvat keskustaan, kuten brititkin. Suomessa, Ruotsissa ja Sloveniassa virta kuitenkin näyttäisi vievän entistä enemmän oikealle. Norjassa viimeisen parin vuoden aikana suunta on taas ollut vasemmalle,  Saksassa kohti keskustaa ja vasemmistoa.

Eurobarometrien avulla tarkastelua on mahdollista viedä vielä kauemmas menneisyyteen, mutta Suomen osalta vain 1990-luvun puoliväliin asti. Alustavan tarkastelun mukaan Suomi oli jo silloin varsin oikeistolainen maa. Mutta ei kuitenkaan Euroopan oikeistolaisin, kuten nyt.

Entä mikä on oikein? Onko Suomen vasemmiston koko vasemmistolaiseksi itsensä mieltävät 22 prosenttia, eduskuntavaaleissa mitattu 35 prosenttia, vai presidentinvaalissa mitattu 52 prosenttia? Oma tulkintani on, että aidosti vasemmistolaisia ovat ne, jotka sellaisiksi itsensä mieltävät. Kaikki muu on sitten ohjelmallista tai henkilökohtaista lisää, jonka vasemmistolaisuudeksi kutsuminen on lähinnä itsepetosta.

Esimerkiksi SDP:tä äänestäneistä vain puolet samaistuu vasemmistolaisiksi, runsas neljännes keskustalaisiksi ja lähes neljännes oikeistolaisiksi. Tältä osin Lasse Lehtisen takavuosina esittämä visio Suomen Demokraattisesta Puolueesta (SDP) on toteutunut ihan hyvin.

Mutta ei keskustalaisuuskaan tulkinnallisesti ongelmaton asia ole. Peräti kolme neljästä Suomen keskustan ja Ruotsalaisen kansanpuolueen äänestäjistä samaistuu poliittiseen oikeistoon.  Kokoomusta äänestäneet lukeutuvat 95 prosenttisesti oikeistolaisiksi. Näin laskien vain Vasemmistoliittoa voi pitää aidosti vasemmistolaisena puolueena. Vasemmistoliiton äänestäjistä 85 prosenttia kokee itsensä vasemmistolaisiksi ja loput 15 prosenttia keskustalaisiksi.

Mutta miten pitkään aatteellinen ja poliittinen vasemmistolaisuus voivat kulkea eri latuja ilman, että yhteys katkeaa? Ja mitä siitä politiikalle seuraa? Oma käsitykseni on, että yhteys aatteellisen ja poliittisen välillä on jo katkennut. Tai jos se on vielä olemassa, niin vain silloin, kun sille on jokin erityinen tilaus. Kuten juuri käydyissä presidentinvaalissa taisi olla.

Yksi seuraus aatteellisen ja poliittisen välisen yhteyden katkeamisesta on populismi, jonka yleistymisen suomalaisessa politiikassa voi itse kukin huomata. Ennen kukin poliittinen taho saattoi uskottavuuttaan menettämättä olla radikaali joko oikealla tai vasemmalla. Nykyään on ihan sama, onko radikaali oikealla vai vasemmalla, kunhan on esillä. 

Tämän artikkelin lukija on varmasti itsekin huomannut, miten poliitikko X voi yhtenä päivänä vaatia hyvinvointipalvelujen turvaamista ja toisena päivänä veroleikkauksia,  kannattaa yhtenä päivänä tuloerojen lisäämistä ja toisena vastustaa niitä,  esiintyä yhtenä päivänä arvojohtajana  ja  seuraavana arvokauppiaana. 

Sitä, missä barrikadi sijaitsee ja miksi, ei monikaan enää tiedä.  Sen paikka määritellään yhä useammin ihan samalla tavalla kuin arvotkin: tilanteen mukaan. Eniten tästä näyttäisi kärsivän tämä 22 prosentin aatteellinen vasemmisto. Joka toinen vasemmistolaiseksi samaistuva suomalainen kokee toistuvasti, että politiikka on liian vaikeata ymmärtää. Oikeistolla vastaavaa ongelmaa ei ole.

Liikaa vaihtoehtoja, sanoisi varmastikin hallinnollisesti suuntautunut lobbari. Mutta vakavammin otettuna hahmottamisongelmien syitä pitäisi etsiä politiikan kielestä. Mikä status vasemmistolle tärkeillä asioilla on kansakuntamme poliittisella esityslistalla?

Vasemmistolaisuuden kiinnikkeet ovat vahvasti yhdenvertaisessa kohtelussa. Se sisältää ajatuksen pienistä tuloeroista, vähemmistöjen oikeuksista, julkisten palvelujen saatavuudesta jne. Mutta huonosti käy, jos näihin ”jakokysymyksiin” itsesi ripustat. Näin tekemällä vaarannat talouskasvun!

Hieman, mutta vain hieman, kärjistäen politiikan esityslistalla on tänään vain kolme asiaa:  tupo (sisäpolitiikka), nato (ulkopolitiikka) ja muut esille tulevat asiat. Näissä olosuhteissa niin sinun kuin minunkin tartuntapinnaksi yhteiskuntaan jää oman kilpailukyvyn ehostaminen, porvarillisuus.

Ja siinä kisassa me suomalaiset olemme pärjänneet ihan hyvin.

Joskus takavuosina ruotsalaisia kuvattiin joukoksi eri tavoin äänestäviä sosialidemokraatteja. Aivan yhtä hyvin perustein tämän päivän suomalaisia voi kutsua joukoksi eri tavoin äänestäviä porvareita.

Erkki Laukkanen

4.1.2006


Takaisin 


   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka