| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

Ay-vasemmiston on hankittava itselleen oma elämä

Aloitin työni SAK:ssa 1989, suurten mullistusten aikaan. Poliittinen 1900-luku päättyi vuonna 1991 Neuvostoliiton konkurssiin. Puhuttiin myös historian lopusta. Vähäksi aikaa jopa kokeileva taide, avantgarde, sammahti.

Myös SAK muuttui. Demarit tekivät tiettäväksi, että tulevaisuus on heidän, kuten organisaatiokin. Minusta kuvaan olisi kuulunut myös toiminnan aatteellinen päivitys, mutta muut kokivat toisin. Kapitalismin voitto esiteltiin sosialidemokratian voittona.

Kapitalismikritiikki ei nostanut päätään edes 1990-luvun alun lamassa. Ja mikä erikoisinta, kolmikannan kansalliset perusteet, kuten tammikuun kihlaus 1940, esiteltiin työelämän perustuslakina, jonka pohjalle myös globaalin kapitalismin hallinta rakentuisi.

No, nyt tiedämme, että ei rakentunut. Mutta 1990-luvun puolivälissä, kun Vasemmistoliiton hallitustaival alkoi, odotukset olivat toiset, ja vuonna 1996 SAK:n ammatillinen ja poliittinen toiminta organisoitiin kiinteäksi osaksi sosialidemokraattista valmistelukoneistoa. Aarno Aitamurron kausi oli päättynyt, Pekka Ahmavaaran kausi alkoi.

Samalla lakkasi SAK:n vasemmiston toimistoryhmä. Hallitusryhmä toki edelleen tapaili, mutta harva tiesi, mistä siellä keskusteltiin. Muu ryhmätoiminta kuitattiin vuosittaisella seminaarilla. Johtajat puhuivat, ihmiset kuuntelivat. Muutamassa vuodessa ay-vasemmisto latistui elitistiseksi hallinnolliseksi järjestelyksi, ja sellaisena se on sittemmin pysynyt.

Tiedän toki, että kaikki eivät tätä päätelmää allekirjoita. Mutta katsotaanpas, mitä näyttöä meillä ryhmän poliittisesta aloitteellisuudesta viimeisten 20 vuoden ajalta esittää.

Itse muistan vain kaksi tapausta. Vuonna 1991, taloushistoriamme syvimmän laman pohjalla, Aarno Aitamurto liputti markan devalvaation puolesta. Siitä nousi haloo, se kun ”ei perustunut yhteiseen valmisteluun”. Aitamurto pantiin hyllylle, vaikka ehdotukselle oli vahvat perusteet, ja vaikka devalvaatio heti kohta tulikin.

Toinen ulostulo toteutui SAK:n edustajakokouksessa 2006, kun Matti Huutolan puheenvuoroon sisällytettiin ehdotus progressiivisesta pääomatuloverosta. Se käynnisti melkoisen tohinan. Ja seuraavana päivänä Iltalehti tiesi kertoa, että nyrkkitappelu kahden Matin, Huutolan ja Viialaisen, välillä oli ollut varsin lähellä.

Nyt kysymys kuuluu, tekeekö kaksi poliittista ehdotusta 20 vuoden aikana ay-vasemmistosta poliittisen ryhmän. No, ei varmasti tee. Näitä kahta ehdotustakin kaduttiin, ja monista muista luovuttiin ”hallinnollisista” syistä. Sisältöjen ja merkitysten tuotantoa ei koettu enää ryhmän tehtäväksi. Ne tulivat tilaustyönä mielipidehallinnolta.

Mihin tällaista mielipidehallintoa tarvittiin?

Aluksi sitä tarvittiin Paavo Lipposen hallinnon 1995 – 2003 päätöksentekokyvyn turvaamiseksi, sitten jälkikäteisrationalisointiin. Ay-liikkeen tuelle maahamme syntyi poliittisen holhouksen kulttuuri, arkipäivän sosialidemokratia, joka aateloi agenttinsa lähes kaikkivaltiaiksi niin ammatillisissa kuin poliittisissa kysymyksissä.

Siitä demokratiasta myös ay-vasemmisto valtansa ammensi. Osansa siitä sai myös Vasemmistoliitto, varsinkin vuoden 2003 jälkeen kun itsestäänselvyyksiä alettiin jo kyseenalaistaa. Kipakkaa palautetta tuli mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa ay-liikkeellä ei periaatteessa mitään toimivaltaa ollut. Mutta käytännössä oli, kuten kirjallisuudesta voi helposti todentaa.

Miksi arkipäivän sosialidemokratia sitten nousi näin hallitsevaan asemaan?

Vastausta voi Esko Seppäsen tapaan etsiä uraketkuilusta ja kuviokellunnasta. Nehän jäljelle jäävät, kun aate katoaa. Mutta miksi aate katosi, siihen on minun mielestäni etsittävä vastausta ay-vaikuttajien suuresta missiosta, työmarkkinamallimme sopeuttamisesta globaaliin kapitalismiin.

Haasteet olivat melkoiset. Jo 1980-luvulla vahvimmatkin kansalliset työmarkkinamallit, kuten Ruotsin malli, olivat romahtaneet. Ja sitä meilläkin pelättiin niin, että kolmikantamme turvaamiseksi oltiin valmiita vaihtamaan jopa sen moottori. Ja niin myös tehtiin. Sopivan raamin asennustyölle tarjosi EU:n talous- ja rahaliittoa koskeva keskustelu.

1990-luvulla sosialidemokratian ydin, sosiaalinen korporatismi, korvattiin kilpailukykykorporatismilla. Jos aiemmin palkoista tingittiin jonkin sosiaalisen tavoitteen vuoksi, niin nyt niistä tingittiin kansallisen kilpailukyvyn vuoksi. Ja katso, kilpailukyvyllä mitattuna järjestelmä toimi pitkään ihan hyvin.

Mutta millä hinnalla se toimi?  No, sosiaalisten suhteiden hinnalla se toimi. Tuloerojen, kuten kaikkien muidenkin erojen, kasvu käynnistyi tavalla, jota sittemmin on taivasteltu arkkipiispaa myöten. Jotakin meni siis pahasti pieleen, mutta keskustelu korjaavista toimista ei vain ota käynnistyäkseen.

Se on outoa, sillä valuvika on todellinen ja sen seuraukset kaikkien nähtävinä. Ammatillisen ja poliittisen suhteet ovat vääristyneet tavalla, josta koko poliittinen järjestelmä kärsii. Kokoomuksesta on tullut työväenpuolue, vasemmistosta kilpailukykypuolue, jne.

Mitä ne korjaavat toimet sitten olisivat?

Ajatus ainoasta ja oikeasta kapitalismista olisi korvattava ajatuksella kapitalismin monimuotoisuudesta. Olisi ymmärrettävä, että kapitalismikin voidaan organisoida sekä hyvin että huonosti, ja että EU-komission tarjous ei välttämättä ole se, joka meille sopii.

Euro-vasemmiston piirissä tämä tulokulma on poikinut jo koko joukon havaintoja siitä, mikä globaalissa kapitalismissa toimii ja mikä ei toimi. Se mikä toimii, luo pohjan positiiviselle integraatiolle, vastakohtana EU-komission kilpailukykyintegraatiolle, jota myös negatiiviseksi integraatioksi kutsutaan.

Havaintojen mukaan Suomen kaltaisen pienen maan etu on säilyttää sille tyypilliset kansalliset mallit, kuten työmarkkinamalli ja työllisyysmalli, ja kehitellä niitä omista sosiaalisista lähtökohdistaan. Kilpailukykykorporatismissa kehittely jäisi markkinoiden armoille ja johtaisi tuhoisaan palkkakilpailuun jäsenmaiden välillä.

Mihin ay-vasemmistoa sitten tarvitaan?

Tätä kirjoitettaessa ay-vasemmiston tulevaisuus on hämärän peitossa. Rakennusliitto ei enää ay-vasemmiston hallintoon osallistu, eikä pian edes SAK:n hallintoon. Perusteluna tälle on esitetty pyrkimys vapautua mainittujen hallintojen holhouksesta. Julkisesta salaisuudesta on tullut poliittinen, marssijärjestystä koskeva ongelma.

Ay-vasemmiston piiristä Rakennusliiton tulokulmaa on moitittu epäpoliittiseksi. No, voi olla, mutta mihin verrata? Vakavampi huoli minun mielestäni on se, että vassareiden ja demareiden ylivahva vaaliliitto luo paineen ihan samanlaiseen holhoukseen, josta Rakennusliitto SAK:ta on moittinut.

Pahalta siis näyttää: suo siellä, vetelä täällä, ja pitkospuita todella vähän.

Mutta ei hätää. Ihminen kyllä löytää vastaukset visaisiinkin ongelmiin, kunhan kysymykset ensin oikein asetetaan. Lisäksi tarvitaan julkinen tila, jossa keskustelua käydään. Parempi tietysti olisi, että löytyisi ay-rakenteiden sisältä. Mutta voi hyvinkin olla, että se on etsittävä ay-rakenteiden ulkopuolelta.

Maton alle lakaistuja kysymyksiä on paljon: miten ay-liikkeen monimuotoisuus turvataan, millaisen työmarkkinamallin puitteissa ammatillinen ja poliittinen toisiaan vahvistavat, millaiseen integraatiokäsitykseen toimintamme perustamme ja millainen korporatismi siihen käsitykseen on sovitettavissa?

Kysymyksiin vastaamisessa vierähtää helposti jopa vuosikymmen, niin pahasti juntturassa ammatillisen ja poliittisen suhteet tällä hetkellä ovat. Mutta olipa uusi työmarkkinamalli lopulta millainen tahansa, sen on noustava tulevaisuuden tarpeista, ei kumpujen kätköistä yli kaksi sukupolvea sitten.

Ay-vasemmiston on hankittava itselleen oma elämä.

Erkki Laukkanen
11.3.2011

Takaisin


   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka