| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Kirja labourismin kujanjuoksusta


Guy Standing on kirjoittanut loistavan kirjan, Työ globalisaation jälkeen – Ammatillista kansalaisuutta rakentamassa (Edward Elgar, 2009). Se on tarina labourismista ja sen vaihtoehdosta. Jos joku kirja pitäisi kääntää suomeksi, niin tämä pitäisi.

Standing on tätä nykyä Bathin yliopiston taloudellisen turvallisuuden tutkimuksen professori. Sitä ennen hän teki pitkän uran kanainvälisen työjärjestön ILO:n tutkijana ja johtajana julkaisten tutkimuksia kymmenistä maista, kuten Suomesta vuonna 1990. Maaliskuussa hän alusti kirjastaan Kansaneläkelaitoksen luentosarjassa tavalla joka pysäytti miettimään. Siitä asti olen sitä lukenut lyijykynän kanssa.

Kirjan lähtökohtana on Karl Polanyin Suuri transformaatio (1944). Sotien raunioittamassa Euroopassa sille kirjalle oli sosiaalinen tilaus. Kapitalismin rajoittamiselle oli painavia syitä. Samana vuonna ilmestyi myös Friedrich Hayekin kirja Tie orjuuteen, jossa kapitalismia ei rajoitettu. Molemmista kirjoista tuli klassikkoja.

Polanyin kirja loi pohjan labourismille, vakituiseen teolliseen kokopäivätyöhön perustuvalle työlle ja vastavuoroisille työmarkkinasuhteille. Se kantoi aina 1970-luvulle, hyvinvointivaltion käännepisteeseen, jolloin Polanyin avainkäsite, teollinen kansalaisuus, salli jopa työpaikkademokratiaa koskevan keskustelun. Mutta ei salli enää. Nyt hegemonia on Hayekin markkinaliberalismilla, on ollut jo 30 vuotta.

Mikä Polanyin visiossa sitten meni pieleen, miksi se ei pitemmälle kantanut?

Standingillä on monia vastauksia. Mutta painavin niistä on globalisaatio. Ne historialliset kompromissit, joita eri maissa sotien jälkeen solmittiin, olivat kansallisia kompromisseja, ja perustuivat teollisuuden laajentamiseen. Niissä olosuhteissa teollinen kansalaisuuskin saattoi siten kukkia. Ajateltiin että hyvin säädellyssä kapitalismissa työvoima on muutakin kuin tavaraa.

Mutta kaikki tämä oli vain kuvitelmaa, kuten nyt varsin hyvin tiedämme. Palveluvaltaisessa globaalitaloudessa kansalliset kompromissit eivät enää päde. Globaalitaloudessa myös hallitukset ovat enemmän tai vähemmän uusiliberalistisia. Niiden tehtävänä on tuottaa sääntelyä - ei vähentää sitä, kuten usein väitetään – kilpailullisten tuotanto-olosuhteiden vahvistamiseksi. 

Yksi keino on turvattomuus, epävarmuus omasta asemasta. Epävarmuus kannustaa niukkojen resurssien tehokkaampaan tuotannolliseen käyttöön. Siitä, millä tavoin epävarmuutta on lisätty, ja siitä, mitä siitä on seurannut, Standingin kirja on paras koskaan lukemani kuvaus. Sisällöllisesti se muistuttaa Juha Siltalan kiisteltyä kirjaa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2005), mutta kansainvälisellä näytöllä.

Mitä helpommin korvattavasta työvoimasta on kysymys, sitä vähemmän työnantajaa kiinnostaa hänen sitouttamisensa esimerkiksi yrityskohtaisin eduin sekä sosiaalivakuutusmaksuja ja eläkepalkkaa maksamalla. Syntyy paine epävakaisiin työsuhteisiin. Tämä paine on Standingin mukaan niin hallitseva, että hän olisi halunnut laittaa se kirjansa alaotsikoksi. Mutta kustantaja ei halunnut.

Solidaarisuuden on korvannut opportunistinen kilpailu paikasta auringossa. Työnantajalle on osoitettava paremmuutta lähimpiin verrokkeihin verrattuna. Ajan saatossa kilpailu on tuottanut hyvin kerrostuneen palkansaajakunnan, jonka kerrostumien luonnehdintaan Standing uhraa paljon sivuja. Toisin kuin EU:n joustoturvassa oletetaan, tasapaino työn ja pääoman välillä on kuviteltu, ei todellinen, olotila. ”Mutta jotakin sellaista niiden oli pakko keksiä”.  

Palkansaajakerrostumien pyramidi on niin korkea, että sen ääripäiden on lähes mahdotonta määritellä yhteinen etu ja organisoida yhteisöllistä toimintaa sen puolesta. Niinpä kukin palkansaajaryhmä yrittää lähinnä pelastaa vertaisilleen mitä pelastettavissa on, kun työnantajat karsivat rahapalkan päälle maksettuja etuja. Muista viis! Tässä on se eriarvoisuuden dynamiikka, joka aisoihin pitäisi saada.

Kilpailulliseen kierteeseen alaspäin vaikuttaa myös sosiaalivakuutuksen, kuten työttömyysvakuutuksen, idea. Se suosii samanlaista työtä tekeviä ryhmiä, jotka pystyvät neuvottelemaan ”räätälöidyt” sosiaaliedut omilleen, ilman vapaamatkustajia ja muita vakuutuksen hintaa nostavia tekijöitä. Siksi yhä suurempi osa palkkatyötä tekevistä on vajaavakuutettuja.

Ja mitä muuhun työhön kuin palkkatyöhön tulee, niin se on suljettu sekä rahapalkan että sosiaalivakuutuksen ulkopuolelle. On syntynyt täysin kestämätön asetelma: Labourismin kauden työmarkkinapolitiikalla yritetään kuitata myös tertiäärisen, palveluvaltaisten työmarkkinoiden tarpeet, kuten hoiva. Mahdoton yhtälö, sanoo Standing, ja ehdottaa perustuloon siirtymistä.

Samalla luovuttaisiin sosiaalivakuutuksesta ja muista palkan päälle maksettavista eduista. Niillä se perusturvakin sitten rahoitettaisiin.

Tämä ehdotus tekee kirjoittajasta vaarallisen, ainakin perinteisen sosialidemokratian näkökulmasta katsottuna. Meillä ay-liikkeessä on totuttu ajattelemaan, että ilman sosiaalivakuutusta, sitä sopimisjärjestelmää, jonka tulosta työehtosopimuksetkin ovat, on vaikea puolustaa. Mutta Standingin mielestä tällainen puolustuspuhe on vain esimerkki faustilaisesta kaupankäynnistä. Sillä voitetaan ehkä aikaa, mutta menetetään uskottavuus.

Toki labourismin puolustaminen on vaikeaa myös monista muista syistä. Yksi syy on kuvitelma, että globaalin kapitalismin olosuhteissa palkkatyö olisi muutakin kuin tavaraa. Mitään muuta se ei kuitenkaan voi olla maailmassa, jossa koulutus, terveys, perhe, turva ja vapaa-aika on kaupallistettu. Tällaiseen maailmaan on todella vaikea kuvitella sellaista epäitsekkyyttä, solidaarisuutta ja vastavuoroisuutta, jota inhimillinen kohtelu työmarkkinoilla edellyttäisi.

Labourismissa mukautumispaine on johtanut holhoukseen, psykologiseen sopimukseen, jossa työnantaja muka ajattelee työntekijän parasta, kun tämä hänen tahtoonsa työpaikalla taipuu. Seurauksena on tietysti tunnekuohuja ja identiteettiongelmia, kun sopimuksen yksisuuntaisuus paljastuu. Kirjan kahdeksannen luvun otsikko, kauhu, kielii ongelman laajuudesta ja massaterapian tarpeesta. Vapaus valita toisin ei labourismiin mahdu.

Yksi osa holhousta on aivan uskomattomia muotoja saanut tarkkailukoneisto, panoptikon. Jeremy Benthamille se oli kahdeksankulmainen vankilan valvontakeskus, Michael Foucault’lle se oli tarkkaluun ja rankaisemiseen perustuvaa pelolla johtamista. Sitä se on myös Standingille, tarkkailuteknologian sovellutuksia painottaen. Niiden myötä myös kodista ja vapaa-ajasta on tullut palkkatyön jatketta tavalla, joka oikeuttaa kysymään, missä ja millä ajalla työvoiman uusintamisesta huolehditaan? Milloin rentoudutaan?

Työvoimapolitiikassa ”tarkkailla ja rangaista”-politiikka näkyy ’aktivointina’ ja ’kannustamisena’. Toimenpiteisiin on osallistuttava, vaikka vastentahtoisesti, ja vaikka toimenpiteistä ei mitään hyötyä olisikaan. Muuta kuin se, että pakottamalla ihmiset toimenpiteisiin annetaan varoittava esimerkki niille työssä oleville, jotka työn ja työajan jatkuvaa tehostamista vastaan protestoivat. Työ ei ole enää vapaa valinta, kuten kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksissa oletetaan.

Entäs sitten se vaihtoehto, onko sitä?

Teollisen kansalaisuuden tilalle Standing haluaa ammatillisen kansalaisuuden, ammatillisen minäkuvan, jonka varaan myös vastavuoroisuus ja solidaarisuus ovat rakennettavissa. Minulle oli yllätys, että tästä aiheesta on näinkin laaja kirjallisuus, ja että ammattien lisensiointi on monissa maissa ollut työmarkkinasääntelyn avainkysymyksiä.

Standingin viesti tosin on, että ilman perustuloa tai muuta sen kaltaista järjestelmää, joka asettaisi kaikki palkansaajat turvan suhteen samalle viivalle, ammatillinen identiteettikään ei todellista turvaa voi antaa. Sen, kuinka pitkälle tämä tulokulma kantaa, jätän lukijoiden arvioitavaksi. Itse olen vähän jäävi.

Sen kuitenkin haluan sanoa, että kirjassa on aineksia samanlaiseksi klassikoksi kuin mitä sen esikuva, Karl Polanyin Suuri transformaatio, on.


Erkki Laukkanen
21.5.2010


(Tämä artikkeli julkaistiin Kansan Uutisissa nimellä hiemen toisessa muodossa nimellä "Työ ja vastavuoroisuus globalisaation jälkeen".  Se on tämän artikkelin luonnos, joka vahingossa sai lopullisen paikan. Sellaista sattuu.)

Takaisin


   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka