| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   


Sosialidemokratia, identiteetti ja toiminta


Eurooppalaisen sosialidemokratian valtakausi ajoittui 1940-luvun lopulta 1980-luvulle. Valtakausi perustui tiiviiseen vuorovaikutukseen ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen välillä. Ilman sitä valtakaudelle tyypilliset ”historialliset kompromissit” työn ja pääoman välillä eivät olisi olleet mahdollisia.

Nyt nämä kompromissit ovat historiaa, kuten Martin Upchurch, Graham Taylor ja Andrew Mathers kirjassaan ”Sosialidemokraattisen unionismin kriisi Länsi-Euroopassa” (Ashgate, 2009) kertovat. Kirja koostuu neljästä maaraportista ja pohdinnasta, miten demarit ja ammattiliitot voisivat suhteensa jatkossa järjestää.  

Maaraportit on kirjoitettu Ruotsista, Saksasta, Britanniasta ja Ranskasta. Neljä erilaista maata, mutta yhteistäkin on. Vielä 20 – 30 vuotta sitten niissä jylläsi demaripuolueen ja demarijohtoisen ay-liikkeen vuorovaikutukseen perustuva kansallinen malli, joka mahdollisti laaja-alaisen yhteistyön sekä tuotannon kysyntä- että tarjontapuolella, keynesiläisyyden väljässä viitekehyksessä. 

Ruotsin mallille oli tyypillistä ”ennennäkemätön läheisyys” työmarkkinaosapuolten välillä, korkea ammatillinen järjestäytymisaste, puolueen pitkä kausi hallitusvallassa ja keskitetty kollektiivinen sopiminen. Saksalle leimallista olivat vapaamuotoiset järjestelyt puolueen ja ammattiliittojen johtajien kesken sekä säännellyt mutta joustavat työmarkkinasuhteet.

Britanniassa työväenpuolueen ja ay-liikkeen välillä vallitsi pitkään lähes orgaaninen suhde, jonka hyödyntämistä markkinaideologia kuitenkin tehokkaasti rajoitti. Ranskassa sosialistipuolueen ja ammattiliittojen välinen suhde oli aina ongelmallinen. Ilman 5. tasavallan hallitusten runnausta yhteistyöakselia ei olisi ilmeisesti koskaan syntynyt.

Näin siis historiallisesti. Nyt nämä kansalliset mallit ovat kriisissä ja näyttöä kansainvälisestä sosialidemokratiasta ei ole. Kriisin takaa pilkottavat globalisaatio ja sen ruokkima oppi (haitallisesta) sääntelystä vapaasta taloudesta, uusliberalismista, jonka lupaukset eivät todellakaan täsmää sen kanssa, mitä käteen on jäänyt.  

Mitä siis pitäisi tehdä, miten suuntautua? Oheisessa taulukossa tätä kysymystä on haarukoitu sen mukaan, miten kansallista / kansainvälistä ja uusliberalismiin mukauttavaa / vastustavaa tulokulmaa puolueen ja ammattiliittojen välillä painotetaan. 

Ruudussa yksi on perinteinen sosialidemokratia, kansallinen oppositio kansalliselle kapitalismille. Tätä mallia suosivat tahot väittävät, ettei globalisaation paine ole niin pakottava mukauttaja kuin usein annetaan ymmärtää. Kansallisten instituutioiden, kuten kolmikannan, avulla tasapaino työn ja pääoman välillä on edelleen mahdollinen.

Barrikadi työn ja pääoman välille olisi siis palautettava. Käytännössä se tarkoittaisi myös puolueen ja ammattiliittojen välisen kytköksen palauttamista, sosialidemokraattista leninismiä, puolueen johtavaa asemaa suhteessa muihin poliittisiin toimijoihin. Tähän tutkijat eivät kuitenkaan usko, eivät edes Ruotsissa, missä paluu juurille on ehkä vahvempaa kuin missään muualla.

Perinteisen sosialidemokratian renessanssin suurin ongelma on kuitenkin toisaalla, oletuksessa että uusliberalistinen tuotantosuhteiden uudelleenmuotoilu olisi padottavissa palaamalla perinteiseen sosiaaliseen korporatismiin, tasapainoisiin kansallisiin neuvottelusuhteisiin työn ja pääoman välillä. Mutta mikä mekanismi sen tasapainon palauttaisi? Eikö uusliberalismin vastustaminen veisi varmaan oppositioon?

Nämä kysymykset vievät meidät taulukon toiseen ruutuun, ns. kolmannelle tielle, perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin väliin. Tässä mallissa perinteinen ”luokkasolidaarisuus” on korvattava tuottavuusyhteistyöllä työnantajien kanssa. Näin menetellen jaettava lisääntyy ja kaikki hyötyvät. Ja vaikka mallin lähtökohdat on määritelty kansallisesti, kolmatta tietä on markkinoitu myös EU:n toimesta.

Kolmannen tien unionismi perustuu ”kilpailukykykorporatismiin”, jossa palkansaajat saavat ”sosiaalipaketin” ehdolla että yritysten vastuut samalla pienenevät. Tasapainottavana elementtinä toimii yleensä verotus, jota valtion toimesta leikataan ilman että kenenkään tarvitsee ottaa tapahtuneesta selvää poliittista vastuuta. Tarvittaessa hallitus syyllistää korporaatiot ja korporaatiot hallituksen. Ihan näppärä verokilpailun organisointitapa, jonka seurauksena eriarvoisuus on kasvanut, vastoin kansalaisten enemmistön tahtoa.  

”Kilpailukykykorporatismissa” kumppanuus rajautuu tuotannon tarjontapuolelle. Mutta tuotannon kysyntäpuolelle kumppanuus ei yllä. Siten jakokysymykset ja taloudellisen toimeliaisuuden sääntely esimerkiksi keynesiläisyyden edellyttämällä tavalla olisi ratkaistava erikseen. Mutta mistä löytyisivät normit sääntelylle ja jakokysymyksille?

Tämä kysymys vie meidät taulukon kolmanteen ruutuun, yleismaailmalliseen sosialidemokratiaan. Sen normiohjaus tulee sellaisista instituutioista kuin Yhdistyneet kansakunnat, sen työjärjestö ILO, Euroopan Unioni, maailman kauppajärjestö WTO ja sen sellaiset. Ammattiliittojen rooli näissä instituutioissa rajautuu kuitenkin ns. sosiaalidialogiin, mielipiteiden vaihtoon hallitusten ja työnantajajärjestöjen kanssa.

Siten myös sosiaalidialogin tuottamat normit, kuten joustoturva ja kelvollinen työ, ovat löysiä kompromisseja, joita kukin taho tulkitsee omaksi edukseen. Kelvollinen palkka tarkoittaa työnantajille matalaa ja ammattiliitoille toimeentulon turvaavaa palkkaa. Näkemyseron vuoksi tuloksena on normi, jonka ohjausvaikutus on lähellä nollaa. Ja sama pätee moniin muihinkin kelvollisuuksiin, kuten kelvolliseen työaikaan.   

Minusta aivan omaa luokkaansa on kuitenkin keksintö ns. joustoturvasta, jonka mukaan työnantajien toivomat joustot ovat lähes aina tasapainotettavissa työntekijöiden toivoman turvan kanssa. Näyttöä tämän oletuksen tueksi ei juuri ole, mutta se ei ole estänyt EU-komissiota markkinoimasta joustoturvaa EU:n sosiaalisena mallina. Ja niin demaritkin tekivät vielä eilen, ennen lamaa.  

Ei siis ihme, että ammattiliitot kaipaavat jämäkämpiä ja selkeästi ay-käyttöön soveltuvia normeja. Tämä kaipuu johtaa meidät taulukon neljänteen ruutuun, radikaaliin poliittiseen unionismiin. Tämä malli on sosialidemokratian kannalta ongelmallisin, sillä se haastaa kaiken sen mitä edellä on sosialidemokratiaksi kutsuttu.

Radiaali poliittinen unionismi perustuu yhteistyöhön sosiaalisten liikkeiden kanssa. Niitähän maailma on nyt pullollaan. Euroopassakin toimii kymmenkunta globaalia verkostoa, ja koko joukko suppeampia ala- tai sektorikohtaisia verkostoja, joiden asialistalla on se uusliberalismin vastakulttuuri, jota perinteisten työväenpuolueiden ja ammattiliittojen johtajat karsastavat.

Ja miksi karsastavat? Ilmeisesti siksi, että ”vastuulliseksi” sopijaosapuoleksi pääsee vain ehdolla, että tulokulmaksi globalisaatioon omaksutaan ”uusliberalismin rautahäkki”. Vain häkin sisäpuolella voi kantaa vastuuta. Sen ulkopuolella ei voi. Saattaa kuulostaa tylyltä, mutta näyttöäkin on. Esimerkistä käy Saksassa vuosina 2002 – 2005 koostettu Harz IV–paketti, uuskorporatistinen työreformi.

Poliittinen unionismi politisoi tämän ”vastuullisuuden”. Radikaaliksi suuntauksen tekee organisoituminen alhaalta ylös, vastalauseena kansalliselle ”bisnes unionismille” ja omaa etuaan ajaville (niinistöläisille) ”duunariporvareille”. Esimerkkeinä tutkijat mainitsevat eräät ranskalaiset ja saksalaiset liitot ja puolueet, kuten die Linken synty Saksassa.

Entäs sitten loppulause, mikä on sosialidemokratian suunta tänään? Saksassa ja Britanniassa – kuten myös Suomessa – vahvoilla on kolmas tie. Ruotsissa on myös merkkejä paluusta juurille, omaan kansalliseen malliin. Ranskassa kaikki on mullin mallin, ja kansa kaduilla.

Yhteistä kokoavaa ydintä kansainväliselle sosialidemokratialle tutkijat eivät löytäneet.

Erkki Laukkanen
30.3.2009

Takaisin

   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka