| Etusivu | Mikä mies? | CV | Artikkelit | Mäntsälä | Suosittelen |

   

Onko demokraattinen Eurooppa mahdollinen?

Kun Suomi 1994 EU-jäsenyydestään äänesti, tilanne oli poikkeuksellinen. Elimme taloushistoriamme syvimmässä lamassa, pankkikriisin lasku oli vasta hahmottumassa, Neuvostoliitto ja neuvostokauppa nurin. Yksi aikakausi oli päättynyt ja toive uudesta alusta liitettiin EU:hun. Siltä pohjalta päädyin itsekin jäsenyyden kannalla.

Niistä ajoista on nyt lähes 15 vuotta, ja sinä aikana käsityksemme EU:hun liittyvistä mahdollisuuksista ja rajoituksista on täsmentynyt. EU-jäsenyys integroi meidät länsi-markkinoihin tavalla, joka auttoi meitä nousemaan lamasta, eikä 1999 alkanut jäsenyys talous- ja rahaliitossakaan taloudenpitoamme ole haitannut. Kävi niin kuin pitikin.

Mutta jäsenyyksiä markkinoidessamme lupailimme kyllä muutakin. Me lupailimme, että EU:n sosiaalinen malli täsmentyy lähelle omaamme, hyvinvointivaltion vastuita ei liberalisoida, ay-liikkeen toimintaoikeuksiin ei puututa ja että EU:n paljon puhuttu demokratiavaje korjataan.

Mutta näin ei ole käynyt – ei Suomessa eikä missään muuallakaan. Siten meillä on sekä oikeus että velvollisuus arvioida suhteemme EU:hun uudelleen. Pohjaksi tälle keskustelulle suosittelen irlantilaisen Roland Ernen kirjaa European Unions (Cornell University Press, 2008), jossa tulokulmana on ammattiliittojen mahdollisuudet myötävaikuttaa muutokseen.

Ernen keskeinen huoli on EU:n demokratiavaje. Se ammottaa tänään vähintään yhtä laajana kuin 1990-luvun alussa, kun me omia ratkaisujamme teimme. Silloin keskustelun pohjana oli 1993 voimaan astunut Maastrichtin sopimus ja sen sosiaalinen lisäpöytäkirja. Niiden piti olla tasapainoinen kokonaisuus, jolla yhteismarkkinat luotaisiin ilman sen kummempia sosiaalisia seurauksia. Eräissä maissa, kuten Tanskassa asiaa kuitenkin epäiltiin siinä määrin, että sopimus kansanäänestyksessä kaatui.

Historian ivaa on, että nyt 15 myöhemmin olemme hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Ranska ja Hollanti äänestivät ensin nurin EU:n perustuslakihankkeen, jolla unionin toimintaidea olisi ”päivitetty laajentuneen unionin olosuhteisiin”. Ja kuin pisteeksi iin päälle Irlanti äänesti nurin – tai ainakin seisetilaan – perussopimuksen, kaatuneen perustuslain korvikkeen.

Ernen mielestä tämä kaikki kielii niin syvästä demokratian kriisistä, että kysymys oikeastaan kuuluu, onko demokraattinen EU ylipäänsä mahdollinen. Ernelle demokraattinen Eurooppa on vain yksi vaihtoehto neljästä, ja ratkaisevaksi tekijäksi hallitsemistavan määräytymisessä nousee se, millä tasolla ja miten päätöksiä käytännössä tehdään. (Ks. kaavio).

Ernen mukaan eurodemokraattinen kehitysstrategia edellyttää kolmea asiaa: eurooppalaisen julkisuuden luomista, kollektiivista toimintaa eurooppalaisten tavoitteiden puolesta ja eurooppalaisen julkisuuden politisoimista. Näin määriteltynä eurodemokratia ei siis tarkoita EU:n päätöksentekokoneiston tuotoksiin mukautumista, kuten esimerkiksi Suomessa usein kuvitellaan. Ernellä se on nimenomaan euroteknokraattisen kehitysstrategian tunnusmerkki.

Neljä vaihtoehtoista kehitysstrategiaa

Päätösprosessi
Päätöstaso

Teknokraattinen

Demokraattinen


EU-taso

1.
Euroteknokraattinen kehitysstrategia

2.
Eurodemokraattinen kehitysstrategia


Kansallinen taso

3.
Teknokraattinen uuskansallistamisstrategia

4.
Demokraattinen uuskansallistamisstrategia


Eurooppalainen julkisuus on eurodemokraattisen kehitysstrategian visaisin kanto. Ilman eurooppalaista kieltä, kulttuuria ja identiteettiä päätökset sinänsä eivät demokratiaa tuota. on saksalainen Rainer Lepsius arvioinut. Siten toivomme demokraattiseen kehitykseen riippuu siitä, missä määrin EU-maiden kansalaiset ja järjestöt pystyvät politisoimaan EU-teknokratian päätökset ja nostamaan näkemyksensä osaksi eurooppalaista keskustelua. Ihan samaan tapaan kuin me Suomessa olemme viime päivinä arvioineet valtiovarainministeri Kataisen verolinjauksia.

Yksi mahdollinen toimija tässä suunnassa on ay-liike, ammattiliitot ja niiden aktiivit. Ay-liikkeen edunvalvonta on ollut juuri sellaista kollektiivista toimintaa, linkki ihmisten ja instituutioiden välillä, joka on olennaisesti myötävaikuttanut kansallisen demokratian syntyyn. Tämän linkin toimivuutta eurodemokratian syntyyn Erne arvioi sitä näyttöä vasten, jota ammattiliittojen palkka- ja työllisyyspolitiikasta on saatavissa.

Ja täytyy myöntää, että tulokset puhuttelevat. Jo 1990-luvun puolenvälin paikkeilla, kun Euroopan talous- ja rahaliittoa sisään ajettiin, eurodemokratian sijasta ay-järjestöissä omaksuttiin laajalti uuskansallistamisstrategia erilaisine paketteineen ja kilpailukykyä korostavine työmarkkinasopimuksineen. Ja näinhän siinä kai Suomessakin kävi.

Oliko paketointikisassa kysymys  teknokraattisesta vai demokraattisesta uuskansallistamisstrategiasta, on osittain lukijan silmässä. Mutta pääsääntö näyttäisi olevan: mitä laajempi paketti, sitä teknokraattisempi valmisteluprosessi.

Joka tapauksessa kansallisten kilpailukykypakettien myötä käynnistyi kehitys, jota edelleen ihmettelemme. Tuottavuuden ja reaalipalkkojen urat erkanivat, eivätkä sittemmin enää samansuuntaisiksi ole palanneet. Vuosituhannen vaihteessa pientä toivoa tosin oli, mutta Maarten Keunen laskelmien myötä sekin toivo on sittemmin kaikonnut.

Toki kilpailukykyetua on haettu laajemminkin, sosiaaliturvaa liberalisoimalla. Esimerkkeinä tästä käyvät lähinaapurimme Viro, Latvia ja Liettua, joissa sosiaaliturvan taso ja työsuhdeturva ovat olleet lähes Korealaisella tasolla. Ja voivat jatkossa ollakin, kun lisäkannustetta talouskasvulle on lähdetty hakemaan entisestään matalan turvan tason leikkaamisesta.

Toinen esimerkki tulee Iso-Britanniasta, missä työmarkkinajärjestöt sopivat kesällä vuokratyöntekijöiden oikeuksien parannuksesta. Pääministeri Gordon Brown kiitteli vuolaasti sopijaosapuolia sopimuksesta, jonka seurauksena maan 1,4 miljoonaa vuokratyötä tekevää pääsi ”kunnon työsuhdeturvan” piiriin. Kiitosten jälkeen tuli sitten kuitenkin tieto, että sopimusta ei olisi koskaan syntynyt, ellei EU:sta olisi ollut tulossa vielä vaativampi direktiivi, kuten seuraavalla viikolla sitten tulikin.

Nyt kysymys kuuluu, mistä muusta nämä Baltian ja Englannin esimerkit kielivät kuin kansalliseen kilpailukykyyn perustuvasta teknokraattisesta uuskansallistamisstrategiasta?

Mutta kyllä tällä mitalilla toinenkin puoli on. Tuotannontekijöiden liikkuvuuden myötä myös ymmärrys toimintakulttuurien yhteensovittamisessa on lisääntynyt. Esimerkiksi yritysten rajat ylittävät fuusiot ovat asioita, jotka suorastaan pakottavat reagoimaan. Siten ne ovat myös potentiaalisia mobilisaation lähteitä ja ovat myös käytännössä olleet. Ernellä onkin esittää koko joukko näyttöjä toiminnasta, jossa EU-komission teknokraatit ovat joutuneet altavastaajiksi, kun ammattiliitot ovat toisensa löytäneet ”kilpailukyvyn tuolla puolen”.

Tätä saksalaisen Jurgen Habermasin suosittelemaa pienten askelten politiikkaa on tosin helppo vähätellä, koska se vaikutaa EU-protokollan ulkopuoliselta asialta - varsinkin nyt kun tiedämme että Habermasin toivomasta ”perustuslaillisesta patriotismista” ei identiteetiksi ollut. Mutta jos EU-protokolla on läpeensä teknokraattinen, niin silloin protokollan ulkopuolisesta asiasta voi tulla hyvinkin tärkeä demokratian lähde. 

Mitä me siis Ernen kirjasta opimme? Me opimme sen, että eurodemokraattinen kehitysstrategia edellyttää uutta kokonaisarviota EU:sta. Jatkamalla peliä kaksilla korteilla, teknokraattisilla markkinoiden luomisessa ja demokraattisilla politiikan teossa, EU uhkaa vajota samanlaiseksi ”jälkidemokraattiseksi” tai ”rajoitetun demokratian” yhteisöksi, kuin USA ja Iso-Britannia ovat jo vajonneet.

Demokratian tielle Euroopassa päästään vain politisoimalla tämä kaksilla korteilla pelaaminen, niin kansallisesti kuin laajemmin.

Voisiko siitä tulla myös Vasemmistoliiton Eurooppa-politiikan linja?


Erkki Laukkanen
19.09.2008


Takaisin 


   
copyleft Erkki Laukkanen ja Röylän grafiikka